Ensitapaamiseni Kuusamon alueen tunnetuimman jääkauden jälkeisen reliktin kanssa on jäänyt mieleen elävästi. Oulun yliopiston kenttäkurssien ohjelmaan kuului pyhiinvaellus Korvasvaaran lähdepurolle. Sen partaalta löytyy muistoja kasvillisuudesta, joka vallitsi muinoin jäätikön vetäydyttyä.

Kirkasvetinen lähdepuro, jonka varrella kultarikko ja kuusamonsarake viihtyvät.

Suunnistimme helteisenä heinäkuun iltana opiskelijoiden kanssa kohti Korvasvaaran kuusikkorinnettä.

Tieto kuusamonsarakkeesta oli virittänyt kasvinenän herkälle.

Mielen valtasi jännitys. Saisimme nähdä kasviharvinaisuuden, jota ei ole missään muualla Suomessa. Äkkiä kirkasvetinen lähdepuro pulpahti maan pintaan. Se solisi huurre- ja kalkkilähdesammalpatjojen halki rinnettä alas. Laajat, oranssinkeltaiset kultarikkomättäät reunustivat puroa.

Sitten kohtasimme kuusamonsarakeen. Kasveihin neutraalisti suhtautuva maallikko tuskin kiinnittäisi lajiin mitään huomiota — mitätön heinä. Meille kasviuskovaisille tapaaminen oli pyhä. Kumarruimme sen juurelle kuin Mekan pyhiinvaeltajat kohti Kaabaa.

Mietin, olikohan kasvikurssin isä, professori Paavo Havas valinnut Oulangan kenttäkurssin ajoituksen osumaan yhteen esiintymän löydön vuosipäivän kanssa.

Vierailu oli osa pitkää perinnettä. ”Havas tapasi lukea Mauno J. Kotilaisen kuvauksen kuusamonsarakkeen löytymisestä Korvasvaaran lähdepuron äärellä. Päälle päätteeksi hän poltti sikarin” muistelee Oulun yliopiston kasvitieteen kenttäkurssien veteraaniopettaja, dosentti Annamari Markkola.

Näin kuuluu tämä kuvaus, jonka Helsingin yliopiston kasvimaantieteen professori Kotilainen (1895–1961) julkaisi vuonna 1947 Suomen Luonto -lehdessä:
”Kesällä 1936… tuona ikimuistoisena heinäkuun 16. p. olin yhdessä agr. Toimi Korhosen kanssa tehnyt tavanomaisen pyhiinvaelluksen Kiutakönkään sammalrikkaille kalkkikallioille… Päivän ohjelmaan kuului vielä käynti Korvasvaaralla… Olimme joutuneet runteestä pulppuavan pienoisen lähdepuron varteen ja se näkymä karkoitti kuin taikasauvalla väsymyksen ja velttouden… Mutta mikäs tuo kankeavartinen ja -lehtinen sara sitten olisi?… Se on tähkiltään kuin riekon sara, mutta lehdiltään kuin ukonparta. Tutkin tähkiä oikein suurennuslasilla ja sananmukaisesti vavahdin… kysymyksessä ei voinut olla lainkaan sarojen sukuun kuuluva kasvi.”

Annamari Markkola ja Outi Manninen kuusamonsarakkeen äärellä.

Kotilaisen ”löytöjensä riemuvoitoksi” kuvaama laji varmistui Suomelle uudeksi lajiksi Kobresia simpliciuscula:ksi. Myöhemmin se sai suomenkielisen nimen kuusamonsarake.

Kuusamonsarake on alueen jääkauden jälkeisistä jäännelajeista, relikteistä tunnetuin. Se on arktisten alueiden ja vuoristojen sarakasvi, joka on jäänyt erilleen päälevinneisyysalueesta Kuusamoon olojen muututtua. Korvasvaaran kuusamonsarakkeiden lähimmät lajitoverit löytyvät yli tuhannen kilometrin päästä Norjan ja Ruotsin tuntureilta. Sen päälevinneisyysalue on Grönlannin, Kanadan ja Itä-Siperian tundra-alueilla.

Laji on levinnyt alueelle jääkauden jälkeen ja esiintynyt aikoinaan todennäköisesti selvästi laajemmalla alueella. Kylmän lähdepuron äärellä se on säilynyt vuosituhannet rinnallaan kasvavien kahden muun reliktilajin, verkkolehtipajun ja kultarikon kanssa.

Kalkki hämää merisuolakkeen

Oulangan erikoisuuksiin kuuluu myös keskellä metsä- ja suomaisemaa kasvava merenrantakasvi kaukana Vienanmeren ja Pohjanlahden rannasta.

”Kun olen kurssilaisten kanssa Hailuodossa Perämeren rannikolla, merisuolakketta esitellessä mainitsen aina Kuusamon merisuolake-esiintymät”, kertoo Annamari Markkola.

Merisuolakkeen löysi Oulangalta vesimittareita opinnäytetyötään varten etsinyt Kari Vepsäläinen vuonna 1967. Hän yllättyi melkoisesti tavattuaan kukkivia merisuolakkeita Purkuputaansuolta ja Rytisuolta.

Pahtamansuolla merisuolake on säilynyt kaukana nykyisistä merenrannoista.

”Kysyinkin biologisen aseman ruokalassa Oulangan kurssilaisilta, onko merisuolake kuinkakin tavallinen lähialueen soilla. Kurssilaiset vakuuttivat minulle, että on se” muistelee Vepsäläinen.

Kohtaaminen merisuolakkeen kanssa jäi kaivertelemaan Vepsäläisen mielensopukoita. Laji oli hänelle poikavuosien tuttavuus Helsingin merenrantaniityiltä ja -kivikoista.

Vepsäläinen mainitsi havainnostaan kasvikurssia johtaneelle professori Paavo Havakselle: ”Minulle oli täysi yllätys löytää Oulangalta Triglochin maritima, mutta opiskelijat kertoivat sen olevan ihan tavallinen täällä”.

Havas epäili aluksi Vepsäläisen sotkevan lajin kurssilaisten tapaan lähilajiin palustrikseen (hentosuolake), mutta vakuuttui merisuolakehavainnosta nopeasti. “Pihasepelit roiskuen kaasutimme Paavon trimmatulla Cortinalla löytöpaikalle” Vepsäläinen muistelee 50 vuoden takaisia tapahtumia.

Merisuolake suolla hätkähdytti aikanaan sen löytäneen nuoren Kari Vepsäläisen, josta myöhemmin tuli tunnettu ekologian ja evoluutiobiologian tutkija.

Professorit Paavo Havas ja Yrjö Vasari tutkivat esiintymää perusteellisesti. He päättelivät, että korkea kalsiumin määrä ja siitä johtuva maaperän elektrolyyttipitoisuus selittää merisuolakkeen säilymisen sisämaassa. Kasvi ei erota kalkkiliejua suolapitoisesta merenrannan maaperästä.

Turvekerrostumien kasvifossiilitutkimus kertoo merisuolakkeen kasvaneen samalla paikalla jo ainakin 8000 vuotta. Vepsäläisen ensilöydön jälkeen merisuolaketta on suokartoitusten yhteydessä löytynyt muutamalta muultakin Oulangan alueen kalkkipohjaiselta letolta.

Jääkauden jälkeen Vienanmeren ja Itämeren altaiden välinen kannas oli huomattavasti nykyistä kapeampi. Vienanmeren rantojen paettua itään (nyt noin 150 km päässä), kalkkirikkaat lettosuot ovat tarjonneet merisuolakkeelle turvapaikan sisämaassa.

Mammuttiaron rippeitä jokivarressa

Eräänlainen relikti on myös Oulankajoen rantahietikoita asuttava tataarikohokki. Itse tutustuin lajiin parikymmentä vuotta sitten etsiessäni sopivaa tutkimuskohdetta luonnonsuojelubiologiselle tutkimukselle.

Tataarikohokki on myöhäisjääkauden jälkeisen arovaiheen, mammuttiaron lapsia. Se on sopeutunut aron kuumiin, kuiviin ja tuulisiin olosuhteisiin.

Kunnon pioneerin tavoin tataarikohokki valtaa uudet hiekkarannat ensimmäisenä. Tulvien ylläpitämä Oulankajoen jokikaareilu luo sille avointa elintilaa jatkuvasti. Tulva syö ahnaasti hiekkaista jokipengertä ja kuljettaa hiekkaa alavirtaan. Myös jäät ja tuuli muokkaavat jokivartta.

Tulva luo kasveille joka vuosi uusia kasvupaikkoja.

Omana kenttätyöaikanani oli aina jännittävää mennä joelle ensi kertaa keväällä. Minne tulvavesi on kasannut uuden hiekkadyynin? Kuinka paljon jokitörmiä puineen on sortunut jokeen? Onko tulva muodostanut jääpatoja?

Monesti rannoilta löytyi hiekkaan porautuneita, hiljakseen sulavia jäälauttoja. Ne jättivät jälkeensä syviä kuoppia. Syntyi aivan kuin jääkauden sulamisen jäljiltä jäänyt pienipiirteinen suppamaasto rantahietikolla.

Laskimme paahteisilta hietikoilta niin pienet, juuri kasvunsa aloittaneet taimet kuin lähes puolimetriset tuuheat, valkoisenaan kukkivat tataarikohokkipuskat. Samoilla paikoilla kukkivat vaaleanpunainen hienohelma, pulskaneilikka ja kimalaisten suosikki tenonajuruoho (Thymus serpyllum subsp. tanaensis).

Pulskaneilikka ja taustan tataarikohokki viihtyvät hiekkaisella joenrannalla.

Ensituntumalta arolla ja Oulankajoella ei tuntuisi olevan yhtäläisyyksiä. Tosiasiassa monet aroelinympäristöön liittyvistä sopeutumista auttavat tataarikohokin säilymistä jokivarressa. Vahvansitkeä pääjuuri takaa vedensaannin ja kasvusijoilla pysymisen tulvavesien riepottelussa.

Tulvaveden mukana kertyvän hiekan alle peittyminenkään ei kasvia lannista, vaan se versoo maanpinnalle silmuja monistamalla paksun hiekkapatjan alta.

Tulvan ylläpitämän jokikaareilun ja häiriöiden ansiosta Oulankajoen varrelta tataarikohokille löytyy uusia kotipaikkoja koko ajan, vaikka se kilpailussa aina vähitellen häviääkin.

Mikä tekee alueesta reliktikasvien paratiisin?

Jääkauden jälkeisten vaiheiden reliktilajit eivät ole sinällään harvinaisuuksia suomalaisessa lajistossa. Erikoista Oulangan alueella on reliktilajikattauksen runsaus ja merisuolakkeen kaltaiset omituisuudet.

Monelle reliktikasville maaperän poikkeuksellisen korkea kalsium- ja magnesiumpitoisuus sekä rotkolaaksojen sopivat pienilmastotaskut ovat elossasäilymisen avaintekijöitä. Kalkkirikkaan kallioperän rakennusaineena ovat olleet muinaismeren pohjaan vajonneiden eliöiden kalkkikuoret sekä saostunut karbonaatti.

Kuusamossa samoilla kalkkikallioilla kasvavat rinta rinnan arktinen lapinvuokko (edessä) ja eteläinen katkera linnunruoho.

Kallioperän murrosvyöhykkeen rotkolaaksot ja kurut muistuttavat kasvupaikkoina monessa suhteessa tuntureita: lumi sulaa niistä myöhään ja kasvukausi jää lyhyeksi. Jyrkille rinteille syntyy säännöllisesti uutta kasvutilaa tunturilajeille, kun kallioperä rapautuu. Näissä olosissa tunturilajit pystyvät vielä pyristelemään muuta metsäkasvillisuutta vastaan.

Vienanmeren pärskeiden jälkeläisiä

Reliktejä ei ole vain maalla vaan myös vesistöissä. Mannerjäätikön sulamisen loppuvaiheessa Koillismaan ylänkö on pilkottanut kannaksena Pohjanlahden ja Vienanmeren tuolloin nykyistä laajempien vesien välillä. Alue on jääkauden jälkeen vedenpinnan yläpuolelle jäänyttä, vedenkoskematonta maata.

Monien pienten äyriäisten levinneisyys heijastelee jääkauden päätösvaiheen aikaista vesistöjen muuttumista. Vienanmerestä kurotti vuono Oulankajokilaaksoon 10 000–9500 vuotta sitten. Vuono ulottui tuolloin idästä Paanajärveen ja Kiutakönkäälle saakka.

Paanajärven alueella elää nykyään viisi kuoriäyriäislajia, joista kolme on reliktiäyriäisiä: okakatka (Pallasea quadrispinosa), valkokatka (Monoporeia affinis) ja ulappamassiainen (Mysis salemaai). Nämä ovat syvien, happirikkaiden järvien asukkaita ja huonoja levittäytyjiä.

Jylhä Paanajärvi heti itärajan takana on osa Oulankajoen reittiä ja reliktiäyriäisten kotijärvi.

”Reliktiäyriäiset ovat eri suunnista kurkottuneet Kuusamoa kohti, mutta ovat voineet edetä vain alkuperäisten suorien meri- ja jääjärviyhteyksien aikaan”, kertoo Luonnontieteellisen keskusmuseon yli-intendentti Risto Väinölä. Paanajärven ne saavuttivat Vienanmeren vuonovaiheen aikaan. Suomen järviin ne taas ovat levinneet Itämerestä, jonka vedenpinta ei koskaan Koillismaalle yltänyt.

”Reliktiäyriäiset ovat kurkottuneet eri suunnista Kuusamoa kohti.”

Alueen kaksi muuta lajia vesisiira (Asellus aquaticus) ja järvikatka (Gammarus lacustris) taas ovat rantavesien lajeja jotka leviävät tehokkaasti myös vesistöjen välillä.

”Kuusamon vesissä esiintyy järvikatka, joka leviää lintujen mukana vesistöstä toiseen. Laji on maailman laajimmalle levinnyt sisävesikatka.” toteaa Väinölä.

Hän on tutkimusryhmineen uppoutunut kuoriäyriäisten leviämishistoriaan dna-juosteen avulla. Kuusamon ja Pohjois-Suomen katkat poikkeavat selvästi muista Euroopan katkoista. Geenit kertovat perimältään erilaistuneesta, Karjalan suunnasta levittäytyneestä itäisestä tyypistä. Toinen, läntinen järvikatkatyyppi on levinnyt Pohjolaan Ruotsin ja Norjan rannikon kautta.

Järvikatkanäyte Oulangan Kotilaisenlammesta matkaa tutkittavaksi.

Massiäyriäisten lumoissa

Jäännemassiainen kuuluu eliökunnan luokittelussa massiäyriäisiin eli halkoisjalkaisiin (Mysida). Nämä katkarapua muistuttavat läpikuultavat äyriäiset ovat osa vesipatsaan keijustoa eli planktonia. Nimensä ryhmä on saanut naaraan vatsapuolen pussukkamaisesta hautomataskusta eli marsupiosta. Massiäyriäisäiti kantaa poikasiaan tässä taskussa, jossa ne kehittyvät munista suoraan aikuisen kaltaisiksi äyriäisiksi.

Risto Väinölä on tehnyt pitkän uran kuoriäyriäisten lajiutumista ja levinneisyyttä tutkien. Jäännemassiainen (Mysis relicta) sukuineen on vienyt miehen. Jäännemassiaista pidettiin aiemmin yhtenä lajina. Hän osoitti tarkemmissa perimän ja ulkomuodon tutkimuksissa niitä olevankin neljä eri lajia.

Väinölä halusi kunnioittaa suomalaista äyriäistutkimuksen perinnettä nimetessään uusia, jäännemassiaisesta erotettuja lajeja. Arktismassiainen (Mysis segerstralei) kantaa tieteellisessä nimessään Väinölänkin äyriäispolulle innoittaneen professori Sven G. Segerstrålen (1899–1994) nimeä.

”Löysin Segerstrålen reliktiäyriäiskirjoitukset nuorena tutkijana. Hän on guruni, jonka luoma perinne ja ajattelu ovat olleet lähtökohtia omaan tutkimukseeni” miettii Väinölä.

Ulappamassiainen (Mysis salemaai) elää Paanajärvessä. Se sai nimensä suomalaisen meribiologin Heikki Salemaan mukaan. Kuva Risto Väinölä, taustakuva Paanajärvestä Pirkko Siikamäki.

Itämeren ja esimerkiksi Irlannin ohella Paanajärvessäkin esiintyvän ulappamassiaisen (Mysis salemaai) Väinölä nimesi Segerstrålen työn jatkajan, dosentti Heikki Salemaan (1949–2001) muistolle.

”Hän näytti minulle konkreettisesti, kuinka reliktiäyriäisiä pyydetään.” kertoo Väinölä.

Myötävirtaan laskee Kitkajärven taimen

Kaloissakin on reliktinsä. Paanajärven alueella nieriää esiintyy muutamissa ylämaiden lammissa ja järvissä. Kuusamon ja Posion alueella tiedetään ennen eläneen useita nieriäkantoja, joista ainakin yksi on säilynyt vielä näihin päiviin.

Aaro A. Nuutinen kertoo Suomen Sveitsissä (v. 1936) kirjassaan, että Kitkajärven läheisyydessä muutamassa lammessa ”paikkakuntalaiset väittävät olevan – lohia, vaikka nuo lammet ovat pieniä, matalanlaisia ja pahaista puroa lukuunottamatta umpinaisia, joissa ei ole tulo- eikä menovettä.

Eivätköhän nuo ”lohet” liene nieriäisiä, näöltään vähän lohen mallisia, mutta nieriäisen tuntee punaisista evistä.”

Oulanka-Paanajärven alueen kotoperäinen taimenkanta on puolestaan elävänä todiste koko Fennoskandian alueen jäätiköitymisen jälkeisestä alueiden uudelleen asuttamisen historiasta.

Sen tutkimukset osoittavat, että Euraasian läntisten ja itäisten taimen kantojen evolutiivisten sukujuurten raja sijaitsee Kitkajoessa, Jyrävän putouksen kohdalla. Siitä ylävirtaan Kitkajärven taimenkanta on läntistä alkuperää järven aiemman laskusuunnan mukaisesti.

Jääkauden jälkeen Kitkan vedet laskivat aluksi Iijoen kautta länteen Pohjanlahteen. Maankohoamisen seurauksena järvialtaat kallistuivat ja järven itäosaan muodostui uusi lasku-uoma, nykyinen Kitkajoki.

Taimen ponnistelee ylävirtaan Kiutakönkäässä.

Sanotaan, että vastavirtaan nousee lohen suku. Kitkajärven taimen muodostaa tästä poikkeuksen, koska osa Kitkan taimenista laskeutuu kudulle Ylä-Kitkajokeen. Joku näistä kudulle laskeutuvista kaloista lipsahtaa Jyrävän koskesta alas. Sen sijaan idän suunnasta nousevalle taimelle Jyrävän putous on ylittämätön paikka, nousueste. Taimenen geenivirta on täällä kirjaimellisesti yksisuuntaista.

Oulangan luonnonpiirteet aina Kitkanjärven taimenen perimästä merisuolakkeeseen saakka kertovat tarinaa enemmänkin menneistä jääkauden jälkeisistä oloista ja kehitysvaiheista kuin nykyisyydestä. Mielikuvitusta voi ruokkia vertaamalla Varanginvuonon rannikkoa merisuolakkeen nykyiseen kasvupaikkaan Pahtamasuolla. Tuoltako täälläkin on näyttänyt 8000 vuotta sitten?