29/2023

Varhainen toissapäivän aamu, kello 5.30. Joku isompi nisäkäs kulkee tien vasenta laitaa. Katson takaapäin, onko se karhu, runsaan vuoden ikäinen erauspoika tai -tyttö, kun on noinkin isokokoinen, käy mielessäni. Nyt se kuitenkin kääntyy, käy istumaan ja katsoo kaikessa rauhassa minua kohti. Kohotan kamerani. Se on ilves, se ON ilves, huudahdan mielessäni. Vuosikaudet olen tätä hetkeä retkilläni haaveillut, kulkenut paljon pikkuteillä, pellonreunoissa, syrjäisissä lintutorneissa, aamuvarhaisella ja iltamyöhällä. Kerran olen ilveksen kuvannutkin syyshämärissä ja kerran nähnyt talvipäivänä laukassa, pelästyneenä ylittämässä aika vilkasta tietä.

Ilves jää katsomaan minua aamun vastavalossa, jota yläpilvet, pieni aamu-usvakin pehmentävät. Siinä se nyt on. Kuinka monta kertaa olenkaan toivonut osuvani taas kohtaamaan sen. Hieno aamutunnelma.

Voi miten eksoottinen se onkaan pohjoisessa, Suomen ja Viron luonnossa, jossa sen nyt kuvaan lähellä Haapsalua.

Ilves ansaitsisi täyden suojelun varsinkin etelän ja lännen kaurismailla. Korkeintaan metsäpeura-alueilla sen mahdollista vaikutusta Suomen peuran kantaan voisi tarkkailla.

Kaunis eläin. Hiljainen hämärän kulkija, rauhallinen, monen metsässä kulkijan haave nähdä, niin kuin minunkin. Nyt taidan alkaa haaveilla seuraavasta ilveksen kohtaamisesta – ehkä kahden pennun kanssa.