1980-luvun lopulla asuimme puolisentoista vuotta Pohjois-Karjalassa, tarkemmin sanottuna Värtsilän eli nykyisen Tohmajärven kunnassa. Olimme vuokranneet mummonmökin syrjäisestä kylästä, missä taloja oli harvassa ja nekin harvat olivat siellä täällä pitkin metsiä.
Joskus, kun kävimme jonkun naapurin luona, emme lähteneet kiertämään tietä pitkin vaan oikaisimme metsien poikki. No, ne ”metsät” olivat enimmäkseen surkeata pöpelikköä, rääseikköä ja hakkuuaukkoa. Mutta kerran tulimme yhtäkkiä mukavaan sekametsään. Siellä kulki polku, joka vei juuri siihen taloon, minne olimme menossa. Vaikka polku oli tuskin puolen kilometrin mittainen, se jäi mieleen ihmeen tunnelmallisena. Kuin väläys menneistä ajoista, kuin jostakin Hans Lidmanin kirjan tarinasta.
Sellaisia polkuja on täytynyt olla Suomessa paljon. Metsäpolkuja, jotka ovat yhdistäneet taloja ja kokonaisia kyliä. Mutta kuten Vesa Luhta viime Suomen Luonnossa (3/2021) kirjoitti, ne ovat pelkkä muisto vain. Vanhat ikiaikaiset polut on hävitetty, niiden tilalla ovat ankeat metsäautotiet.
Kun maalla-asuja menee nykyään naapuriin, hän ajaa sinne autolla. Ei siinä mitään metsäpolkuja tarvita. Polut ovat turhia, ja metsät ovat teollisuuden raaka-ainetta.
Olen ehtinyt huomata polkujen turhuuden monet kerrat. Missä tahansa olen elämäni aikana asunut ja jostakin sattumoisin löytänyt vielä jonkin vanhan polunpätkän, olen voinut olla varma, että parin vuoden sisällä monitoimikone saapuu paikalle ja läjittää polun päälle risuja ja rankoja tai katkaisee reitin ylipääsemättömällä mutamössöisellä juoksuhaudalla.
Polun tärvely ei tietenkään ole monitoimikoneen kuljettajan varsinainen tarkoitus – tuskin hän tuota kapoista juottia hytistään edes näkee. Vihoviimeisten polunpätkien hävitys kertoo lähinnä siitä, että ani harva metsänomistaja kävelee omissa metsissään. Metsiä ei ole enää aikoihin ajateltu paikkoina, joissa ihmiset voisivat kävellä. Siitä kertoo myös ristiin rastiin kulkevien ojien määrä. Metsät ovat puuntuotantoa varten, ja kävelyksi riittää, kun metsäautotieltä astelee parikymmentä metriä sivuun, sen verran kuin marjojen poiminta ja hirven ampuminen edellyttävät. Sitten voidaankin jo puhua metsien monikäytöstä.
Silti monet ihmiset tuntevat yhä vetoa polkuihin. Niinpä kun ennen polkuja käytettiin siihen, että päästiin kävelemään helposti määränpäästä toiseen, nyt ajetaan autolla jopa kymmeniä kilometrejä, jotta päästään kävelemään polkua muuten vain. Tämä on kieltämättä hassua, mutta ei auta mikään: kunnon metsäpolkuja löytääkseen on mentävä suojelualueille, ja harva asuu niin lähellä jotakin suojelualuetta, että voisi sellaiseen kotioveltaan kävellä.
Joitakin vuosikymmeniä sitten Suomessa puuhattiin polkuja oikein urakalla. Rakennettiin pitkiä retkeilyreittejä, joista kunnianhimoisin oli koko Suomen päästä päähän kulkeva UKK-reitti. Nämä matkailun edistämiseksi kehitellyt polut ovat kuitenkin vähäisen käytön vuoksi hiljalleen rappeutuneet, ja UKK-reittiäkin on jo paikoin purettu. Siihen nähden voi tuntua ristiriitaiselta, että suojelualueilla kulkevat retkeilypolut ovat säilyttäneet vetovoimansa, ja että niissä saattaa nykyään olla jopa ruuhkaa.
Paitsi että metsässä retkeilijöitä tämä ristiriita tuskin yllättää. Eihän kyse ole lopultakaan vain poluista. Oleellisin on itse metsä, maisema polun ympärillä. Kuka viitsii patikoida selluteollisuuden tarpeisiin muokatussa räkämännikössä, vessapaperin tuotannolle uhratussa pöpelikössä, jos voi kuljeskella hienossa ja monimuotoisessa metsässä? Vaikka sitten viimeksi mainittuun päästäkseen olisi ensin ajettava autolla.
