Syksyinen päivä hämärtyy illaksi yhä aikaisemmin. Sateella asfaltti- ja lasipinnat heijastavat polkupyörien ja bussien valot loputtomiksi välkkyvalojen sarjoiksi. Liikennevalot, valomainokset, kauppojen ikkunat – koko maisema siroaa silmälasien kosteilla pinnoilla säihkyväksi sumuksi.

Puistokadun lätäköt täyttyvät puiden pudonneista lehdistä. Kaikkialla on pimeää, märkää, kylmää ja… kuollutta?

Muistoja menneestä kesästä

Syysluonnon kuninkaallisia ovat puut. Kesällä ne saattavat unohtua, jäädä luonnon tarkkailijan mielessä vain kaiken muun elonkirjon vihreäksi, nimettömäksi taustaksi. Ei enää!

Kotikadun koivurivistö rävähtää kirkkaan keltaiseksi. Huoltoaseman pihan pöheikkö paljastuukin punaisena hehkuvaksi haavaksi. Lehmus, pihlaja, marja-aronia… kuinka paljon värikkäitä puita ja pensaita kaupungeissamme onkaan.

Syksyiset puut paljastavat elämästään paljon. Hajoavan lehtivihreän alta löytyy muistoja: Enemmän punaista siellä, mistä aurinko poltti, hitusen violettia siellä missä kuivuus puraisi. Ruskeita ja värittömiä läikkiä siellä, missä lymysi jokin hyönteisen toukka.

Moni lehtien solukoissa elänyt sieni tai niveljalkainen eritti ympärilleen hormoneja, jotka estivät lehden kuivumisen niiden ympäriltä. Syksyn tullen nämä kohdat saattavat jäädä vihreiksi vielä muun lehden kuihduttuakin.

Kasvuaika parhaimmillaan

Lehtien tarina ei lopu niiden kuolemaan. Niiden laskeutuminen maahan on se hetki, josta monen muun eliön kultaiset päivät vasta alkavat.

Kartiokotilo. Kuva: Håkan Söderholm / Vastavalo

Varsinkin erilaiset nilviäiset, kuten läpinäkyvän kuulaat sirokotilot tai tukevammat kartiokotilot, myllertävät kosteissa lehdissä. Kastemadot kiskovat lehtiä yksi toisensa jälkeen tunneleihinsa naposteltaviksi.

Siirat syövät lehdet riemukkaasti reikäisiksi.

Monet kovakuoriaislajit munivat maatuviin lehti- ja oksakasoihin.

Lehdet houkuttavat myös siilejä. Ennen talvihorrostaan ne syövät mahansa täyteen niissä kuhisevia selkärangattomia. Ja talvipesänsä siili puuhastelee… minnekäs muualle kuin lehtikasaan! Se kaivaa kuopan kasan alle, ja asettelee sitten lehdet huolellisesti sekä matoksi että katoksi, pitämään kosteuden poissa.

Siira. Kuva: Anne Saarinen / Vastavalo

Syyssateiden raskauttamassa ilmassa leviää tuhansien sienten itiöitä. Kun tammenterhot ja kävyt peittyvät lehtipeitteen alle pimeään ja kosteaan, myös juuri näitä herkkuja kaipaavat itiöt riehaantuvat valtaamaan ne rihmastoillaan. Sitten ne kasvavat lehtien ja lumen alla turvassa koko talven.

Seuraavana kesänä tarkkasilmäisimmät saattavat huomata tammenterhon täydeltä terhopikareita, tai kuudenkävystä rohkeana kurkkivan, pörröisen käpy­orakkaan itiöemän.

Joka puu on vähän lahopuu

Kaupunkiluonnon monimuotoisuus on suurimmillaan siellä, missä on paljon erilaisia puita, nopeakasvuisista haavoista hidaskasvuisiin tammiin.

Vanhat puut ruokkivat juurillaan ja lahoavilla oksillaan kokonaisia valtakuntia: erilaisten lahottajasienten muokkaamia eliöyhteisöjä. Ne ovat kullakin puulajilla omanlaisiaan.

Suomen kaupunkien puusto on monipuolista ja vaalittua, joten naapureinamme elää paljon upeita sienilajeja. Esimerksiki äärimmäisen harvinaisen sahramikäävän tiedetään löytyvän Suomesta vain yhdestä paikasta: Helsingin Malmilla kasvavasta tammesta, jossa on rikkikäävän lahottama kolonen. Kirkkaan keltainen sahramikääpä asustelee kolon katossa.

Kannattaa siis kurkkia vanhojen kaupunkipuiden onkaloihin! Tai löytäisitkö lehtipuun rungolta kauniin silkkivyökäävän, koristepensaan varjosta punanäpyn valtaaman oksanpätkän, tai puuvanhuksen juurelta nurmikolta parvimustesienten rykelmän?

Sienirihmaston pehmentämä puu on ravinteikasta ruokaa monelle selkärangattomalle – sienissä on puuta enemmän proteiinia ja makoisia sokereita. Varsinkin kaarnakuoriaiset pesiytyvät mieluusti vanhenevan puun jälsikerrokseen, ja monet puupistiäiset kaivelevat kolojaan syvemmällekin.

Käpytikka. Kuva: Janne Kekäläinen / Vastavalo

Puissa elävien sienten ja selkärangattomien olemassolon huomaa jo kaukaa, ja vaikka silmät kiinni. Kuinka? Kuuntelemalla, minkä puun kylkeä tikat mieluiten nakuttelevat.

Kirjoitus on osa juttusarjaa Arkiluonnon aarteita.