Vahvimpiin lapsuusmuistoihini kuuluu tietty tienpiennar koulumatkani varrella, nyt jo asfaltilla peitetty mutta silloin vielä upea pieni niitynkaistale. Koulujen alkaessa elokuussa se kuhisi leppäkerttuja.

Oli tuttuja punaisia seitsenpistepirkkoja, mutta myös muunvärisiä.

Myrkkyleppiksiä?

Pikkuniityllä eli ainakin tummia keltapilkkuisia versioita, ehkä seulapirkkoja, ja lisäksi pienenpieniä keltaisia mustapilkkuisia – ehkä ahopirkkoja? Kaikki paitsi punaiset olivat meistä jotenkin epäilyttäviä. Emme uskaltaneet koskea moisiin myrkkyleppiksiin.

Seulapirkko. Kuva: Anne Saarinen / Vastavalo

Vaikka leppäkertut eivät toki ole koskettaessa vaarallisia, emme olleet ihan väärässäkään: monet lajit ovat myrkyllisiä. Tämä kyllä pätee siihen tuttuun ja turvalliseen seitsenpisteiseenkin. Ne tuottavat alkaloideja, jotka voivat jopa tappaa tiaisen.

Myrkyttömämmät lajit, kuten kaksipistepirkko, matkivat myrkyllisten varoitusväritystä ja pysyvät siten pedoilta turvassa.

Myös leppäkerttujen koteloilla on näyttävä varoitusväri, ja ne jäävät usein näkösälle. Se ei ole liikuntakyvyttömille hyönteiskoteloille ihan tyypillistä.

Monet leppäkerttulajit erittävät jaloistaan keltaista lemuavaa nestettä, joka entisestään ällöttää lintuja ja muita petoja. Leppäkerttuja onkin joinain kesinä vaeltaviksi massaesiintymiksi asti. Mikä peto haluaisi syödä katkeranmakuisen haisulin?

Juoruja ja tunnettuja tapoja

Seitsenpistepirkko on Suomen kansallishyönteinen ja taatusti rakastetuimpia ötököitämme. Koska ihan jokainen tuntee sen, siihen liittyy jos jonkinlaista uskomusta, joista ihan kaikki eivät ole totta.

Leppäkerttuisät ja äidit eivät esimerkiksi keitä jälkikasvulleen puuroa, vaikka loru niin ehdotteleekin.

Leppäkertut munivat jälkeläisensä suoraan ravinnon äärelle, kasvien lehdille. Moni muistaa niiden syövän kasveissa tuhoa tekeviä kirvoja. Useimman lajin kohdalla se onkin totta, oli kyseessä toukka taikka aikuinen. Esimerkiksi kaksipistepirkko on ruusutarhurin suosikki, sillä se ahmii ruusukirvoja.

Toisaalta esimerkiksi ahopirkko taas on enemmän kasvissyöjä. Se keskittyy puhdistamaan kasveja härmäsienen rihmastoista. Hyödyllinen puutarhurin apuri siis sekin omalla tavallaan!

Ahopirkko. Kuva: Håkan Söderholm / Vastavalo

Leppäkerttu ei saanut nimeään siitä, että se viihtyy lepässä. Koppis ja puu saivat nimensä vanhasta verta tarkoittavasta leppä-sanasta, molemmilla kun on verenpunainen väritys, puulla tosin piilossa kaarnan alla.

Karusta nimestään huolimatta leppäkerttuja on pidetty onnen tuojina ja suojeluksen antajina. Niitä on houkuteltu lentoon viemään viestejä ja haaveita maailmalle. Hyvää säätäkin on niiden lennosta ennustettu.

Taitavia lentäjiä ne ovatkin, ja pyrkivät mieluusti matkaan kohti kirkasta taivasta – ja vähemmän mieluusti silloin, kun taivas on kovin tumma ja myrskyinen.

Leppäkerttujen selkäkuviot eivät liity niiden ikään, vaan joka lajilla on oma tunnusomainen kuvionsa. Kotelosta kuoriutuva aikuinen on haalea, mutta tummuu lopulliseen väriinsä pian. Joidenkin lajien kaikki yksilöt ovat samannäköisiä, kun taas esimerkiksi isopirkon, kaksipistepirkon ja kymmenpistepirkon kuviot vaihtevat yksilöiden välillä.

Suomessa on yli 60 eri lajia, maailmalla viitisen tuhatta. Kaikki eivät ole suuria ja näyttäviä: Suomen lajeihin kuuluu myös monia parimillisiä pikkupirkkoja. Söpöjä kuin mitkä!

Suojellaan joka elämänvaihe

Leppäkerttu ei ole suloisimmillaan vauvana.

Kirkkaana hohtelevasta munasta kuoriutuva lapsonen on kammottava otus pitkine jalkoinen, isoine leukoineen ja piikikkään karvaisine selkäpanssareineen. Vaikuttava, alkukantaisen hyönteisen olomuoto.

Leppäkertun eli seitsenpistepirkon munasta kuoriutuvasta toukasta kasvaa nahanluontien myötä näyttävä piikikäs peto. Kuvasarja: Sami Karjalainen

Monen lajin toukat ovat tummia ja aikuisten tapaan täplikkäitä – seitsenpistepirkon täplät ovat oranssit, ruutupirkolla valkeat. Ahopirkko on toukkanakin vaalea.

Toukkavaihe kestää muutamia viikkoja, kotelossa köllöttely viikon, ja aikuiset kömpivät esiin heinä-elokuussa. Syksyn massaesiintymien nuoret aikuiset kaivautuvat maanpinnan karikkeeseen talvehtimaan, ja lisääntyvät vasta seuraavana kesänä.

Kaupunkien leppäkerttuniityt saisi taas vapauttaa asfalttikuortensa alta pirkkojen talvipiiloiksi!

Kirjoitus on osa juttusarjaa Arkiluonnon aarteita.