Naali eli napakettu on yksi uhanalaisimmista nisäkkäistämme. Valkean ketun ahdisti sukupuuton partaalle silmitön turkismetsästys.

Kanta ei ole toipunut pohjalukemistaan, vaikka tämä viehättävä peto on nauttinut lain suojaa jo lähes viisikymmentä vuotta. Kirjoittajamme, tunnettu naaliasiantuntija, arvelee, että yhtenä syynä tähän saattavat olla muutokset poronhoidossa — naalille ei enää talvisin jää yhtä paljon poronhaaskoja ja tähteitä kuin ennen.

Naalien määrä vaihtelee myös myyräkantojen mukaan. Menneenä kesänä myyriä riitti ja naalin pesiminen onnistui pitkästä aikaa hyvin — naalikantamme on nyt runsaampi kuin vuosiin.

Vielä viime vuosisadalla naali oli varsin yleinen Suomenkin tuntureissa. Silloin satoja, kenties tuhansia yksilöitä käsittänyt kanta levittäytyi laajalti Metsä-Lappiin, ja yksittäisiä eläimiä saattoi vaeltaa aina Suomenlahden äärille.

Vuosisadan loppuvaiheessa naalista tuli muotiturkis, ja lyhyessä ajassa hillitön teurastus saatteli lajin sukupuuton partaalle.

Suomessa naali rauhoitettiin vuonna 1940, mutta tästä huolimatta kannat eivät ole elpyneet. Nykyisin lajin levinneisyys maassamme rajoittuu Enontekiön ja Utsjoen paljakkavyöhykkeille, ja otollisin alue levittyy Käsivarren Yliperälle. Hetkellisen runsastumisen seurauksena yksittäisiä vaeltajia voi kulkeutua jopa napapiirin tuntumaan mutta sen eteläpuolella havaitut liehuhännät ovat tarhakarkulaisia.

Poronhaaskat ovat naalin tärkeää talviravintoa. Kuva: Seppo Keränen

Kannanvaihtelun koukerolta

1960-luvulla ryhdyin seurailemaan naalikannan vaihteluita Yliperällä, lähinnä Kilpisjärven ja Haitin välisellä suurtunturivyöhykkeellä. Tarkistin vuosittain tilanteen tiedossa olevilla pesillä ja arvuuttelin yksilömääriä talvijälkien perusteella. Runsaasti täydentävää tietoutta karttui paikallisilta asukkailta, poro- ja rajamiehillä sekä retkeilijöiltä.

Saatujen tulosten perusteella tilanne näytti selkeältä: naalien lisääntyminen myötäili varsin tarkoin myyräkantojen vaihtelua. Kun tutkimusalueen pikkujyrsijät runsastuivat huippuunsa, naalikanta kasvoi muutamasta yksilöstä muutamaan kymmeneen. Ravintoeläinkantojen romahtaessa myös naalien luku väheni jyrkästi. Ainoa poikkeus muuten niin kauniissa kuviossa koettiin vuonna 1978. Vaikka myyrät tunturisopulia myöten kohosivat huippuunsa, naalit eivät jostain syystä lisääntyneet.

Kartassa erottuu tummennettuna naalin nykyinen asuinalue. Parhaat naaliseudut ovat käsivarren Yliperän tuntureilla.

Kaikesta selväpiirteisyydestään huolimatta tilanne herätti aimo joukon kysymyksiä: Mihin naalit hävisivät ravinnon niukentuessa? Mistä ne tulivat seuraavaa myyrähuippua hyödyntämään? Ja ennen kaikkea: miksei naalikannan elpyminen ollut pysyvää? Tokihan myyräkannat vaihtelivat 1800-luvullakin, ja silloin tunturissa menestyivät verrattomasti sankemmat naalijoukot. Mielekkäimmällä tuntunut selitys perustui naalien vaeltamiseen. Ehkäpä eläimet viettävät välivuodet Ruotsin tunturissa tai herkuttelevat Jäämeren antimilla Ruijan rannoilla. Näin kuvittelin, kunnes…

Taulukossa näkyy kolmen viime vuoden aikana tarkastettujen pesien määrä, arvioitu poikasluku sekä naalitilanne syksyllä, taulukosta käy ilmi miten selvästi myyrien määrä vaikuttaa jälkeläistuottoon.

Skandinavian yhteinen ongelma

Syksyllä 1983 kokoontui joukko pohjoismaisia naalitutkijoita ja -harrastajia Ruotsiin jahkailemaan syvällisiä. Lähtökohtana oli, että myös Ruotsissa ja Norjassa naalikannat ovat rauhoituksista huolimatta kulkeneet yhdensuuntaista alamäkeä. Vaikka yksilömäärät näissä maissa ovat hieman suuremmat, ei ole kovinkaan perusteltua olettaa, että Suomen naalikanta saisi jatkuvaa täydennystä läntisiltä naapureilta. Valitettavasti oitis itärajamme takana levittyvän lähialueen naalitilanteesta on melko niukasti tietoutta.

Tuon palaverin tärkein anti oli päätös kiinteässä yhteistyössä toteutettavasta tutkimuksesta. Ennen kuin mihinkään käytännön suojelutoimiin voitaisiin ryhtyä, on selvitettävä syyt kannan pahoinvointiin. Esimerkiksi eräiden muiden uhanalaisten lajien hyväksi toteutettu keinoruokinta tuntuu naalin kohdalla arveluttavalta, sillä väärin suoritettuna sillä kenties vain edistetään kilpailijoiden — kuten kettujen — lisääntymistä. Myös kaikki täydennys- tai siirtoistutukset ovat vailla pohjaa niin kauan, kun ei tunneta eläinten liikkumiseen tai vaellukseen liittyviä tekijöitä. Sanalla sanoen tarvitaan todenperäistä aineistoa sekä naalien nykytilasta että ekologiasta.

Yhteistyöhankkeen innostamana ja Maailman Luonnon Säätiön Suomen Rahaston tukemana käynnistettiin keväällä 1985 maamme naalikantojen kiinteä seuranta, jota jatkettaisiin vähintäin viisi vuotta eli yhden myyräsyklin verran. Sovitun työnjaon mukaisesti Utsjoen naaleja seurattaisiin Erkki Pulliaisen johdolla, kun taas allekirjoittanut kirmailisi Enontekiön pesillä. Jo tässä vaiheessa kiitoksin todettakoon, ettei puuhasta olisi tullut mitään ilman ulkopuolisia apureita. Paikallisten asukkaiden, Rajavartioston sekä Metsäntutkimuslaitoksen lisäksi kukkaset kuuluvat eritoten Raimo Hytöselle, Ari Lehtiselle ja Seppo Keräselle.

Hyvä naalikesä 1987

Tällä haavaa naalityöryhmän kartoissa on yli puolensataa täplää merkkinä pesistä, joissa naalien tiedetään tai ainakin muistellaan pesineen viime vuosikymmeninä. Varmaan maastossa on vielä löytymättömiäkin, eikä edes kaikkia kartalle päässeitä pesiä ole kyetty tarkastamaan joka vuosi. Yhtä kaikki vajavaisuudestaan huolimatta tarkkailutulokset kertonevat ainakin oleellisimman naalitilanteestamme.

Naalin lämmin, lumivalkea talviturkki on vaihtunu kevyempään kesäasuun. Kuva: Seppo Keränen

Naalin viimeinen onnen kesä – 1987 poikasia syntyi paljon ja yhdeksän vuoden päästä naali pesi toistaiseksi viimeisen kerran Suomessa

Kuten jo 1960-luvulta lähtien, naalien lisääntyminen myötäilee edelleen melko tarkoin myyrien kannanvaihtelua. Niinpä kesällä 1985 kirjattiin tämänkertainen pohjanoteeraus. Viime suvena koettiin varsinainen nousu. Enontekiöllä poikasia syntyi ainakin yhdeksällä pesällä, ja vähintäinkin leikki-ikäisiksi niistä kehittyi yhteensä 34. Enontekiön naalien yhteismääräksi syksyllä 1987 arvioin noin 50–60 yksilöä. — Utsjoella on vuosina 1985—1987 havaittu vain yksittäisiä aikuisia. Poikaspesintää ei ole todettu, ja ilmeisimmin Utsjoen naalien yhteismäärä jää tällä hetkellä alle kymmenen yksilön.

Vaikka pikkujyrsijät edustavat hyvin tärkeää osaa naalien ravinnosta, tämäisen huipun taustalla on muutakin. Jostain syystä Enontekiöllä porojen laiduntaminen on lähivuosina painottunut tärkeimmille naalialueille voimakkaammin kuin esimerkiksi 1970-luvulla. Talven 1986/87 jäljiltä maastossa oli ylen kosolto haaskoja, niin talvella menehtyneitä aikuisia kuin kevään vasojakin. Ja alustavien ulosteanalyysien perusteella naalien talviravinto koostui pääosin poronhaaskoista.

Havainto vahvistaa niitä otaksumia, joilla näin jälkikäteen on selitelty runsaiden naalimäärien menestymistä takavuosina. Silloin poronhoito oli toisenlaista ja luultavimmin tunturiin jäi paljon enemmän tähteitä kuin nykyisin. Myös toinen — ja vähintäinkin yhtä luontevalta tuntuva — selitys liittyy pororavinnon parempaan saatavuuteen: ilmeisimmin entisaikojen naalit viettivät kissanpäiviään herkuttelemalla silloin niin ruhtinaallisten suurpetojen jättämillä haaskanretaleilla.

Menneenä kesänä tuntureilla vilisteli kosolti myyriä. Hyvän ravintotilanteen turvin myös naalin suvunjatkaminen onnistui poikkeuksellisen hyvin. Maailmaan putkahti runsaat kolmekymmentä pikkunaalia. Kuva: Seppo Keränen

Uusia kujeita

Jotta saataisiin luotettavaa tietoa poikasten selviytymisestä ja myöhemmistä vaiheista sekä naalien liikkumisesta ylimalkaan, eläimiä on kyettävä seuraamaan yksilöllisesti. Eräitä radio-seurantaan eli telemetriaan liittyviä temppusia on jo kaavailtukin pohjoismaisen naalityöryhmän ohjelmassa. Mutta jo tätä ennen eritoten ruotsalaiset kollegat ovat kunnostautuneet merkitsemällä pesiltä pyydystettyjä poikasia muovisin korvamerkein. Haaveena on linturengastuksen tavoin myöhempien havaintojen avulla seurata otusten elämänkaarta.

Tuoreet kaivuut, ulosteet ja saalistähteet paljastavat pesän asutuksi. Kuva: Seppo Keränen

Ruotsalaisen esimerkin innostamana ja ympäristöministeriön luvalla kokeilin viime kesänä poikasten elävänäpyyntiä ja merkintää myös Enontekiöllä. Raahasin heinäkuussa tievain taa metalliverkkoisen häkkiloukun. Pyynti tapahtui visun tarkkailun alaisena, toisin sanoen kiikaroin lähietäisyydeltä koko yön, miten nelipäinen pentukatras pisteli piiriheipakkaa häkkyrän ympärillä.

Kun joku pennuista vihdoin tajusi, mistä päästä pyytimeen marssitaan, säntäsin salamana paikalle, punnitsin veitikan ja nipistettyäni muoviläpykän korvalehteen vapautin sen välittömästi. Seuraavien öiden havainnointi osoitti, etteivät eläimet näyttäneet mitenkään häiriytyneen seremoniasta.

Kuva: Seppo Keränen

Kahden poikasen pyynti ja merkintä onnistui loistavasti, mutta sitten meille tuli erimielisyyksiä liian tuttavalliseksi käyvän emon kanssa. Jottei naaliäiti vahingoittaisi itseään inhoamaansa pyyntiloukkua nujuuttaessaan, pidin parempana pyynnin keskeyttämistä. Tarkoitus on kuitenkin jatkaa merkintää tulevana suvena isommin etukäteisvalmisteluihin.

Kuten lintujen rengastuksessa, myös naalien kohdalla varsinainen merkintä muodostaa vain puolet puuhasta. Huomattavasti tärkeämpään vaiheeseen sisältyy sitten mahdollisten kontrollihavaintojen haaliminen. Tietysti ykköshaaveenani on, että yhyttäisin kenties jo ensi kesänä jollakin pesällä merkityn yksilön omissa lisääntymispuuhissaan. Kuitenkin intoani hitusen himmentää tieto naalien vaellusten mittavuudesta. Esimerkiksi Neuvostoliitossa muudaan merkityn yksilön todettiin hilputelleen noin kaksituhatta kilometriä.

Samanaikaisesti kun Suomessa keskitytään lähinnä naaliemme kokonaistilanteen seurantaan, Ruotsissa pyritään kaikin voimin ratkomaan myös ns. populaatioekologisia kysymyksiä. Perimmäisenä ajatuksenamme on yhteisvoimin koota Skandinavian naalien elämästä ja kuolemasta tietoa, jonka perusteella — toivottavasti jo lähivuosina — voidaan turvallisesti suorittaa mahdollisia ja tarvittavia käytännön suojelutoimia.

Artikkeli on julkaistu Suomen Luonnossa 8/1988.

arkiston aarteitanaalinapakettu

Tunne luontosi

Lähde retkelle metsään, suolle, merelle, kauas ja lähelle.
Tutustu, opi, ihastu ja voimaannu. Koe Suomen Luonto!