Koleat syyssäät ovat saapuneet sateineen, ja illat ovat alkaneet pimetä. Harva tulee ajatelleeksi, että nämä ovat mitä loistavimmat olosuhteet lähteä ulos luontoretkelle.

On nimittäin koittanut taimenen kutuaika. Kutu käynnistyy, kun veden lämpötila laskee alle kuuteen asteeseen. Rankkasateet yllyttävät purot virtaamaan villisti, ja se houkuttaa uusia kaloja aloittamaan nousun kutupuroon.

Etelä-Suomessa taimenen kutu on huipussaan tyypillisesti lokakuun lopulla ja jatkuu marraskuulle, mutta kalabongarin kannattaa myös seurata säätiedotusta. Jos purolle suuntaa pian saderintaman peesissä, pääsee parhaalla todennäköisyydellä nauttimaan taimenten polskimisesta.

Taimenen kutu vaatii hyvän soraikon

Taimen ei intoudu kutemaan missä tahansa mutalikossa, vaan tarvitsee hapekasta, virtaavaa vettä ja rouhean sorapohjan. Luontaisesti mutkittelevasta uomasta löytyy suvantopaikkoja, joista vastavirtaan pinnistelevä eväkäs hakee suojaa kudun lomassa.

Kun sopiva soraikko löytyy, naaras alkaa kaivaa kuoppaa niin että vesi roiskuu. Se kääntyy kyljelleen ja pöllyttää pohjaa voimakkaasti pyrstöllään.

Kosijoilla pitää kiirettä, sillä ne kamppailevat parhaista reviireistä ja pyrkivät samalla lyöttäytymään naaraan kylkeen. Kun naaras laskee mätimunansa kuoppan pohjalle, koiras likistäytyy sen kylkeen ja hedelmöittää ne maidillaan. Taistossa hävinneet kilpakosijat yrittävät päästä lähietäisyydelle ja saada edes joitain mätimunia hedelmöitettyä.

Seuraavaksi naaras etenee hiukan ylävirtaan ja alkaa jälleen kaivaa. Se peittelee mädin soran alle suojaan saalistajilta. Samalla syntyy uusi kuoppa kutua varten ja koiraiden melske kiihtyy jälleen.

Kutusoraikon on oltava riittävän vuolaassa paikassa sekä purossa virtaavan veden puhdasta. Hitaassa virtauksessa uoman pohjalle kertyy hienojakoista hiekkaa, joka ei pitele mätimunia aloillaan. Sameassa ja rehevässä vedessä munien päälle taas kertyy muhjua, joka estää hapekkaan veden virtauksen kutupesään ja tukehduttaa kehittyvät munat.

Kun kudun olosuhteet ovat kohdallaan, poikaset kuoriutuvat huhti–toukokuussa. Hiukan myöhemmin ne ujuttautuvat ulos soraikosta ja suuntaavat ruoanhakuun. Ne viettävät synnyinpurossaan elämänsä ensimmäiset vuodet. Tämän jälkeen osa vaeltaa kasvamaan mereen tai järveen, osa taas jää puroon varttumaan kutuikään.

Purojen kunnostukset toimivat – meritaimenkannat osoittavat varovaisia elpymisen merkkejä

Taimenen ja ihmisen tarpeet ovat pitkään kolaroineet keskenään. Virtavesiä on suoristettu ja syvennetty tukinuittoa varten, katkottu patoamalla ja samennettu metsäojituksilla.

Suunta on kuitenkin viime vuosikymmeninä alkanut kääntyä, ja taimenen sekä muiden vaelluskalojen tilannetta on pyritty parantamaan eri puolilla Suomea. Viimeisen vuosikymmenen aikana kutupuroja on kunnostettu Euroopan unionin, valtion, säätiöiden ja yhdistysten tuella.

Uutiset kertovat yhä uusista puretuista padoista ja kunnostetuista uomista. Työ on myös alkanut tuottaa tulosta, ja taimen on palannut kutemaan puroihin, joista se aiemmin oli kadonnut.

Uusimmassa uhanalaisuusarviossa meritaimenen uhanalaisuusluokitus muutettiin äärimmäisen uhanalaisesta pykälän lievemmäksi, erittäin uhanalaiseksi.

Kuten termi ”erittäin uhanalainen” antaa ymmärtää, työ on vasta alussa. Luonnonvarakeskus toteaa vuonna 2025 julkaisemassaan selvityksessä, että meritaimenen tila on edelleen heikko, ja että virtavesikunnostusten vaikuttavuutta täytyy jatkossa pystyä seuraamaan paremmin.

Näin kunnostetaan kutupuro!

Sorasta syntyy meritaimenten uusi sukupolvi

Miten taimenia voi tarkkailla?

Taimenia bongaamaan kannattaa lähteä, kun ilta on pimentynyt. Silloin veden pinta ei heijasta taivaalta tulevaa valoa, ja otsalampun valokeilassa kalat voi löytää myös pinnan alta.

Pimeällä kutupuuhiinsa keskittyneet taimenet eivät säiky tarkkailijaa kovin herkästi. Kutupuroa on kuitenkin syytä lähestyä rauhallisesti, huitomatta ja tömistelemättä.

Päiväsaikaan varovaisuutta vaaditaan vielä enemmän, joten pysyttele matalana puron lähellä.

Tarkkaile kutua riittävän etäältä, ettet vahingossa saa puron reunaa murtumaan tai pöllytä mutaa veden vietäväksi.

Kutevat taimenet eivät arkaile otsalampun valoa, mutta ne eivät kaipaa kutudiskoa. Älä siis käytä kameran salamavaloa tai heiluta otsalampun valokeilaa sinne tänne.

Parhaassa tapauksessa luvassa on pinnalla viuhtovia eviä ja täplikkäitä kylkiä sekä veden loisketta. Tarkkaavainen retkeilijä voi äkätä myös suvannossa lepäilevän eväkkään, vaikka kutu ei olisi juuri kiihkeimmillään.

Malta mielesi! Sopivan oloiselle paikalle kannattaa pysähtyä odottamaan hetkeksi ennen kuin vaihtaa paikkaa. Vaikka soraikko näyttäisi ensisilmäyksellä autiolta, kohta saattaa alkaa tapahtua.

Taimen

Salmo trutta

Tuntomerkit: Täplikäs lohikala. Loheen verrattuna taimenella on enemmän täpliä kylkiviivan alapuolella sekä vankempi ja lähes loveton pyrstö. Voi kasvaa jopa 80 sentin pituiseksi.

Ravinto: Aikuinen taimen syö pieniä kaloja sekä hyönteisiä, pieni poikanen taas planktonia ja pohjaeläimiä.

Elintavat, lisääntyminen: Elää elämänsä ensimmäiset vuodet kotijoessaan tai -purossaan. Osa taimenista vaeltaa mereen tai järveen kasvamaan, osa jää virtavesiin. Kutuikäiseksi varttunut kala nousee kotijokeensa kutemaan myöhään syksyllä. Osa kaloista kutee vain kerran ja kuolee, osa kutee useamman kerran.

Levinneisyys ja runsaus: Elää koko Suomessa. Leveyspiirin 67° eteläpuolella laji on erittäin uhanalainen, sen pohjoispuolella Lapin sisävesissä laji on silmälläpidettävä, eli vaarassa tulla uhanalaiseksi.

Tiesitkö? Rasvaevällinen taimen on leveyspiirin 64° eteläpuolella rauhoitettu.

Kuva: Sami Säily / Vastavalo

Mistä löydän vaeltavia taimenia? Kurkkaa vinkit >>

Tilaa Suomen Luonto

Tue ajankohtaista ja asiantuntevaa luonto- ja ympäristöjournalismia. Tilaa Suomen Luonto ja tule mukaan luonnonystävien joukkoon!

Alk. 3 numeroa 23,40 €.

Tilaa nyt!