Luontokatoa aiheuttaa erityisesti maankäyttö: metsien hakkuut, rakentaminen, elinympäristöjen pirstoutuminen ja muu ihmistoiminta. Metsissä yksi keskeinen muutos on vanhojen puuyksilöiden väheneminen. Vanhat puut luovat metsän kolmiulotteiseen maailmaan lukemattomia ekolokeroita, ”rosoja”, joita nuoret ja kasvavat puut eivät voi korvata.

Yhä vahvemmin luontokatoa kiihdyttää myös ilmaston kuumeneminen. Suomen aiempaan ilmastoon sopeutunut lajisto joutuu ahtaalle kesän kuivuuskausien, talven lumettomuuden, uusien eteläisten lajien levittäytymisen ja tautien vuoksi.

Havumetsävyöhykkeen lajien pitäisi päästä kohti alueita, joilla ilmasto on niiden sopeumia vastaava, siis koilliseen. Samalla lajien sopeutuminen muutokseen vaatii laajaa geenipoolia, sisäistä sopeutuvuutta, ja eri populaatioiden välisten yhteyksien toimimista.

Hyvä tahto?

Ekologista suojelusuunnittelua on Suomessa tehty jo pitkään. Esimerkiksi Zonation-
ohjelmistolla voidaan vaihdella painotettavia ominaisuuksia, kuten kytkeytyneisyyden merkitystä, ja tehdä olemassa olevan tiedon pohjalta karttaesityksiä siitä, minne suojelua tulisi priorisoida. Metsäluonnon malleja on tarkennettu tänä vuonna Ninni Mikkosen vetämässä työssä.

Mallit kertovat etenkin rehevien ympäristöjen monilajisten eliöyhteisöjen keskittymistä, mutta eivät samaan aikaan tietenkään Suomelle ominaisten karujen mäntykankaiden omaleimaiselle lajistolle oleellisimmista piirteistä.

Analyyseistä ei kuitenkaan ole päästy konkretiaan; kuinka oleellisille alueille saadaan kohdennettua suojelua kohtuullisella taloudellisella panostuksella, nopeasti ja ilman suuria yhteiskunnallisia haasteita?

Luonnonsuojelussa on Suomessa etenkin metsien osalta perinteisesti ajateltu, että suojelualueet eivät yksin voi ratkaista ongelmia, vaan keskiössä on talousmetsien pehmeämpi käsittely. Se on puolitotuus.

Entä jos suojelualueverkosto olisikin niin hyvä, että häiriöttömyyttä tarvitsevan lajiston suojelu onnistuisi suojelualueilla, ja metsänkäsittelyä muualla pehmennettäisiin lähinnä metsien moni- ja virkistyskäytön vuoksi? Tietysti tässä esitetyn valtakunnallisen verkoston lisäksi tarvitaan myös maakuntatason pienipiirteisemmän verkoston suunnittelua.

Suomi on sitoutunut useilla ympäristö- ja luontosopimuksilla hoitamaan kuntoon niin ilmasto- kuin luontokato-ongelmatkin. Sopimusten yhteinen ongelma on ollut se, että tavoitteita ei ole saavutettu.

Onko tavoitteeseen yritetty päästä, tai puuttuuko keinoja ja rahaa? Tarjoamme ratkaisun, joka ei ole rahasta kiinni.

Luonnonmetsä-työryhmä

Koneen Säätiön rahoittama Luonnonmetsä-työryhmä kokosi 2020–2022 tärkeimmät avoimesti saatavilla olevat metsäluonnon paikkatietoaineistot valtionmaiden suojelemattomien luonnonmetsien löytämiseksi.

Kuinka kohdentaa suojelua kohtuullisella taloudellisella panostuksella, nopeasti ja ilman suuria yhteiskunnallisia haasteita?

Käytetty avoin data sisälsi luonnollisesti myös muuta kuin valtionmaita koskevaa aineistoa: esimerkiksi metsänkäyttöilmoitustiedot, Zonation-analyysit, avoimen metsävaratiedon ja historiallisten ilmakuvien tuoman informaation.

Kaukokartoitusanalyysien jälkeen luonnonmetsien tutkimustyötä on jatkettu maastossa noin kymmenen hengen voimin, yli 10 000 tuntia.

Työryhmän työn tuloksena on paikannettu, kuvattu ja rajattu Ylä-Lapin eteläpuolelta tärkeimmät Suomen valtion omistamat suojelemattomat luonnonmetsäytimet (raportin viite artikkelin lopussa). Nämä valtionmaiden noin 1400 huippukohdetta ja 60 000 hehtaaria parhaita jäljellä olevia suojelemattomia metsäkohteita ollaan julkaisemassa kaikkien saataville, jotta niitä ei vahingossa hävitetä.

Valitettavasti se ei tarkoita, että niitä ei tarkoituksella hävitettäisi – niin valtionmaita hallinnoiva Metsähallitus Metsätalous Oy maa- ja metsätalousministeriön tukemana tekee. Siksi luonnonmetsien suojelupäätöksellä on kiire.

Kattavasta maastotiedosta luontokäytäviksi

Luonnonmetsä-työryhmän työ on osoittanut sen, että luontoarvoiltaan hyvin laadukkaita metsiä on Suomessa jäljellä hyvin vähän. Niin vähän, ettei niiden suojelulla saavuteta kansainvälisiä tavoitteita eikä luontokadon pysähtymistä. On siis suojeltava ja palautettava myös jo heikentyneitä elinympäristöjä.

Luontoarvojen palautusta eli ennallistamista on priorisoitava: minne rajalliset resurssit kannattaa kohdentaa, jotta vaikutus olisi mahdollisimman suuri?

Tarjotaksemme ratkaisun suojelun kohdentamiseen, päätimme yhdistää kartoitustyössä metsälajistosta, lajiston leviämisreiteistä ja parhaista kehittymässä olevista luontoalueista kertyneen tiedon aiempiin analyyseihin, avoimeen metsätietoon sekä tietoon ekologisesti arvokkaista suuralueista ja kansainvälisestikin tunnustetuista ekologisista yhteyksistä.

Syntyi malli luontokäytävistä eli olemassa olevien merkittävien metsiensuojelualueiden (nk. metsämantereiden) yhdistämisestä etenkin valtion maita hyödyntäen koko maan kattavaksi verkostoksi, yhdeksi isoksi nauhamaiseksi metsämantereeksi.

Valtio on sopimuksin sitoutunut pysäyttämään luontokadon, joten oli luontevaa käyttää peruslähtökohtana valtion omistamia alueita. Luontokäytävien suunnittelun linjauksia valtionmaiden sisällä ohjasivat nykyisten suojelualueiden sijainti, Metsähallituksen alue-ekologinen verkosto, luonnonmetsien sijainti, kymmenet tuhannet lajihavaintopisteet ja muut luontoarvot.

Optimoimme verkoston yhdistämään tärkeimmät jo suojellut metsämantereet, kuten luonnon- ja kansallispuistot. Näistä ytimistä lajiston leviäminen olisi tulevaisuudessa mahdollista. Laajojen kokonaisuuksien välillä luontokäytäviin sisällytettiin mahdollisimman paljon suojelualueita ja mahdollisimman vähän verkostoa katkovia isoja vesistöjä tai peltoalueita.

Mukaan verkostoon otettiin myös tärkeimmät tunnetut ekologiset yhteydet, kuten Euroopan halkaiseva Green Belt, pääkaupunkiseudun viherkehä ja Suomenselkä-Maanselkä-yhteys vedenjakajaa pitkin Kainuusta Suomen halki Satakuntaan saakka.

Mukana on myös vähemmän tunnettuja yhteyksiä. Sellaisia, kuten etelän kuukkelipopulaatioita kannattelevat metsäyhtey­det ja mäntyaarniometsien lajien, kuten kalkkikäävän, eteläisten esiintymien väliset mäntyvaltaiset kangasmaajaksot.

Ekologisesti arvokkaiksi tunnustetuista suuralueista verkosto kulkee esimerkiksi Päijänteen biosfäärialueen sekä Kainuun ja Etelä-Karjalan lehtokeskusten kautta.

Karttapohja: Maanmittauslaitos 8/2003

Millaiset käytävät?

Jotta verkostosta tulisi maankäytön pirstomassa maisemassa mahdollisimman yhtenäinen, sen tulisi olla riittävän leveä. Valitsimme varsinaisen käytävän leveydeksi viisi kilometriä, joka riittää tuottamaan kaikkia mahdollisia luonnonympäristöihin erikoistuneiden eliöiden tarvitsemia ekolokeroita. Näin verkostosta tulee myös riittävän laaja ylläpitämään ekosysteemipalveluita ja populaatioiden välisiä yhteyksiä eli geenivirtaa sekä vastustamaan häiriöitä, kuten myrskyjä.

Valtionmaiden ulkopuolella tasaisen leveä viiden kilometrin luontokäytävä tuskin on realistinen. Lähtökohtana valittu leveys kuitenkin mahdollistaa ainakin kapeamman yhtenäisen ketjun muodostumisen. Vastapainoksi kansallispuistojen ja muiden suurempien suojelualueiden kohdalla verkostoon muodostuu pullistumia.

Varsinaisen luontokäytävän molemmin puolin hahmottelimme vielä viiden kilometrin levyiset tukivyöhykkeet, joiden tehtävänä on lisätä liikkumavaraa siellä, missä valtionmaita ei ole. Yhtenäinen luontokäytävä syntyy silloin yhteensä 15 kilometrin levyisen vyöhykkeen sisällä lopulta siihen kohtaan, jossa suojelu etenee helpoiten ja nopeimmin.

Tukivyöhykkeen tehtävä on siis mahdollistaa yhtenäisen luontokäytävän muodostaminen myös pääosin yksityismaasta koostuvilla osuuksilla ilman, että ketään tarvitsee pakottaa suojeluun. Rahoituksen kohdennus tälle alueelle tuo maanomistajille yhden vaihtoehdon lisää.

Miten luontokäytäviä suojellaan?

Luontokäytävien verkostoon kuuluvat valtion omistamat alueet voidaan suojella heti, yhdellä yksinkertaisella päätöksellä. Valtionmaat tunnetusti vähenevät etelää kohti, joten yhä suurempi osa luontokäytävistä sijoittuu etelässä väistämättä yksityismaille.

Yksityismailla kaikki käytävien vaatima lisäsuojelu voidaan toteuttaa nykyisin käytössä olevin vapaaehtoisin toimin. Tärkein edellytys onnistumiselle on, että valtion METSO- ja HELMI-ohjelmien rahoitusta lisätään ja priorisoidaan siten, että luontokäytävän ja tukivyöhykkeen alueelta poistetaan ohjelmiin pääsyn edellytyksenä olevat suojelukriteerit. Hankitaan luontokäytäviltä siis suojeluun myös talousmetsää ja ojitettuja soita, jotka vaativat ennallistamista. Tarvitaan myös kohdennettua suojelumarkkinointia.

Toisena toimenpiteenä alueelliset Ely-keskukset tulee valtuuttaa ostamaan kaikki metsätilamarkkinoille myyntiin tulevat metsä- ja suovaltaiset tilat luontokäytävän ja tukivyöhykkeen alueelta. Elyjen ostotarjousten hinnoittelua tulee korottaa nykyisestä siten, että maanostot luontokäytäviltä todella myös onnistuvat avoimilta markkinoilta.

Luonto­käytävien verkostosta puolet voidaan toteuttaa yhdellä päätöksellä.

Onnistuminen luontokäytävien muodostamisessa yksityismaavaltaisilla alueilla edellyttää ajattelua pitkälle tulevaisuuteen. Suojelualueiden ketjuuntuminen yhtenäiseksi verkostoksi kestää pitkään ja ennallistamisen jälkeen myös luonnonprosessien itseään korjaavat mekanismit ottavat aikaa.

Vaikka verkoston luominen yksityismailla onkin pitkän tähtäimen työtä, resursseja tehokkaasti käyttäen se onnistuu lopulta kuitenkin yllättävän nopeasti. Tilat vaihtavat nykyään omistajaa vilkkaasti.

Luontokäytävät mahdollistavat populaatioiden kytkeytymisen ja lajiston liikkumisen ilmaston muuttuessa. Kuvassa hömötiainen. Kuva: Jorma Luhta / Leuku

Kohdennetulla lisäsuojelulla verkosto luonnolle

Optimoituamme luontokäytävien paikkoja oli mielenkiintoista havaita, että luontokäytävien verkostosta voidaan toteuttaa peräti puolet yhdellä päätöksellä; suojelemalla sille sijoittuvat valtionmaat. Jo yhdellä päätöksellä Pohjois- ja Väli-Suomeen syntyy varsin hyvä verkosto.

Koska pahin puute suojelualueista ja niiden kytkeytyneisyydestä on etelässä, on yksityismailla kuitenkin keskeisen tärkeä merkitys verkostossa.

Valtionmaat muodostavat toimivan luontokäytäväverkoston Väli-Suomesta pohjoiseen. Etelässäkin valtionmaista muodostuu askelkivimäisiä saarekkeita, mikä olisi merkittävä parannus nykytilaan. Karttapohja: Maanmittauslaitos 8/2003

Kokonaisuudessaan luontokäytävien pinta-ala on noin 2,8 miljoonaa hehtaaria, josta jo suojeltua ja talouskäytön ulkopuolista aluetta on noin 600 000 hehtaaria. Kokonaisalasta 1,4 miljoonaa hehtaaria eli 51 prosenttia omistaa Suomen valtio.

Näistä reilut 800 000 hehtaaria on nykyisin talouskäytössä. Tästä varsinaista metsämaata on arviolta 700 000 hehtaaria, loput ovat kitu- ja joutomaata. Valtion lisäksi toinen merkittävä omistaja ovat suuret metsäyhtiöt, joiden omistamaa aluetta luontokäytävillä on noin 130 000 hehtaaria.

Tilanne maan eri osissa vaihtelee. Esimerkiksi Metsä-Lapin kansainvälisesti merkittävä ekoyhteys Venäjän ja Ruotsin välillä on 98-prosenttisesti jo suojeltu. Vastaavasti eteläisen Järvi-Suomen yhteydellä suojeluaste on nykyisin 10 prosenttia.

Eteläisimmän Suomen luontokäytävät jäävät aluksi pahoin vaillinaisiksi, koska valtionmaista muodostuu siellä vain saarekkeita tai hajanaisia ketjuja. Sekin olisi nykytilanteeseen verrattuna merkittävä parannus.

Esimerkki Seitsemisen ja Helvetinjärven väliseltä alueelta osoittaa, kuinka hyvä ja yhtenäinen verkostosta syntyy jo valtion alueita käyttäen. Viiden kilometrin levyisellä käytävällä vihreät ovat aiemmin suojeltua, oranssi valtion talousmetsää. Karttapohja: Maanmittauslaitos 8/2003

Kohdennetun suojeluhankinnan ja ennallistamisen myötä luontokäytävä alkaa kuitenkin varsin pian toimia ”askelkiviperiaatteella” ja myöhemmin yhtenäisenä käytävänä.

Monta kärpästä yhdellä iskulla

Suomi on sitoutunut suojelemaan tiukasti 10 prosenttia ja jollakin tavoin 30 prosenttia alueestaan. Kymmenen prosentin suojelutavoite tarkoittaa Suomessa 3,3 miljoonaa hehtaaria. Lakisäteisiä suojelualueita on maa-alueilla nyt 2,5 miljoonaa hehtaaria, eli vajaa miljoona suojeluhehtaaria puuttuu.

Lisäsuojelun tarvetta on arvioitu myös biodiversiteettistrategiassa. Siinä nimenomaisesti metsiä suunniteltiin suojeltavaksi lisää 600 000 hehtaaria, joista noin 500 000 hehtaaria valtionmailla.

Myös kaikki vanhat ja luonnontilaiset metsät on suojeltava. Suomen todennäköisesti tulee myös ennallistaa 20 prosenttia alueestaan, ja myöhemmin enemmän. Samalla Suomi on sitoutunut parantamaan suojelualueiden välistä kytkeytyneisyyttä.

Vesistöjen tila pitää saada hyvälle tasolle ja metsien hiilinielun tulee Suomen
sitoumusten mukaisesti olla noin 20 miljoonaa hiilidioksiditonnia.

Olemme siis luvanneet pysäyttää luonnon monimuotoisuuden heikkenemisen ja pääsevämme hiilineutraaleiksi. Teot näissä kaikissa ovat lupauksiin verrattuna toistaiseksi vähäisiä. Jotta lupaukset pidetään, on konkreettiseen tekemiseen investoitava.

Maailman elinkelpoisuuteen ja Suomen luonnon tulevaisuuteen investointi on tietysti aina järkevää, mutta jos jokaiseen edellä mainittuun lupaukseen vastataan erikseen, on investointi todella suuri. Ja mitä kauemmin jahkaillaan, sitä vaikeammaksi ja kalliimmaksi työ tulee.

Kun kaikkia Suomen luontoon liittyviä sitoumuksia ja meille itsellemme hyödyllisiä tavoitteita toteutetaan yhtä aikaa ja samoilla alueilla, saavutetaan moninkertainen win-win-tulos. Juuri näin tapahtuisi luontokäytävillä.

Hiilinielun kasvua ja ennallistamishakkuita

Suojeltava uusi maa-ala on väistämättä pääosin keskimääräistä suomalaista metsämaisemaa, siis nuorta tai varttunutta talousmetsää. Näin on, koska mitään laajoja vanhojen metsien suojelemattomia kokonaisuuksia ei Ylä-Lapin eteläpuolella ole olemassa.

Kun miljoona hehtaaria metsämaata suojellaan, se tarkoittaa noin viisi prosenttia talousmetsän alasta ja näin ollen saman verran pienempää metsistä saatavaa hakkuukertymää.

Luontokäytävien alueella on kuitenkin avoimen metsävaratiedon perusteella myös suota noin 550 000 hehtaaria, joista ojitettua ja siten ennallistettavaa vähintään 350 000 hehtaaria. Näistä 86 prosnettia on mäntyvaltaisia ojikoita eli entisiä rämeitä ja nevoja. Niiden ennallistamisen myötä tehtävät hakkuut pehmentävät talouspuun saannin muutosta merkittävästi vähintäänkin ensimmäisen vuosikymmenen ajan.

Myös yksipuolisten talousmetsien rakenteen monipuolistamisesta syntyy puuvirtoja teollisuuteen ja töitä koneketjuille. Metsävaratietojen mukaan esimerkiksi kasvatusmänniköitä on luontokäytävien kangasmailla 600 000 hehtaaria, josta yli puolet valtion mailla. Epäilemättä suuri osa niistä kaipaa käsittelyä luontoarvojen kehittymisen nopeuttamiseksi.

Esimerkiksi 100 kuutiometrin hehtaarikohtaisella hakkuukertymällä poistuva kokonaispuumäärä pelkästään näiltä valtionmailta olisi valtionmaiden noin viiden vuoden hakkuukertymän verran.

Luontokäytävillä kaikkia luontoon liittyviä sitoumuksiamme hoidetaan yhtä aikaa ja samoilla alueilla.

Voi perustellusti arvioida, että ensimmäisen vuosikymmenen kuluessa miljoonan hehtaarin suojelu ja ennallistaminen ei vaikuttaisi mitenkään puunsaantiin, puun hintaan tai metsäalan työllisyyteen. Sen jälkeen viiden prosentin lasku puunsaannissa tarkoittaisi paluuta 2010-luvun hakkuutasolle – ellei esimerkiksi pienennetä nykyistä 10 prosenttia hukkapuun osuutta (noin seitsemän miljoonaa kuutiometriä) vaikkapa puoleen.

Vuoteen 2035 mennessä miljoonan hehtaarin nykyisen talousmetsäalueen lisäsuojelulla Suomen metsien hiilinielu paranisi vuositasolla yli 10 miljoonaa hiilidioksiditonnia. Se on noin puolet EU-päätöksen vaatimasta metsien hiilinielujen tasosta. Vuosikymmenen jälkeen nielun suureneminen vastaisi suuruusluokaltaan koko Suomen maankäyttösektorin päästömäärää ja olisi viidesosa koko Suomen noin 50 miljoonan tonnin kokonaispäästöistä.

Mallinnus: Timo Pukkala 2023

Ainespuukertymän pieneneminen vastaa 1,5 miljoonan hehtaarin suojelullakin vain paluuta vuosien 2000–2015 hakkuutasolle. ”Kivikauteen” ei puunkäytössäkään siis ole tarvetta palata.

Ja jos nieluyksiköillä on jatkossa lähellekään nykyistä EU:n päästökaupan hintatasoa vastaava hinta, on aivan selvää, että suojelu tuottaa kansantalouteen enemmän hyötyä kuin hakkuiden pieneneminen samoilla alueilla sitä vähentää.

Biodiversiteettitavoitteiden mukainen suojelupinta-alan kasvattaminen pelastaa myös Suomen hiilinielut.

Ennallistamisella monia hyötyjä

Suomessa ennallistaminen kannattaa kohdistaa erityisesti soille ja vesistöihin. Suot ja vedet liittyvät kiinteästi toisiinsa; vesistöjen tilaa ei pysty merkittävästi parantamaan tukkimatta valuma-alueen suo- ja metsäojia. Soiden ennallistaminen onkin kustannustehokkain keino vähentää vesiin kulkeutuvia päästöjä. Ja samalla voi siis ennallistaa kahta luontotyyppiä yhtä aikaa: suota ja vesistöä.

Varovaisella laskutavalla ojitetun suon ennallistamisen hyöty vesistölle on vuodessa noin 400 € jokaista ennallistettua hehtaaria kohden. Hyötyä kumuloituu pitkälle tulevaisuuteen. Luontokäytävillä on ojitettua suota noin 350 000 hehtaaria. Näiden ennallistaminen tuottaa vesistöhyötyä vuosikymmenessä 1,4 miljardin euron edestä.

Vesistöhyödyn päälle tulee tietysti turvemaiden ennallistamisen tuottama ilmastohyöty, kun ojituksen aiheuttama suon turvekerroksen hajoaminen loppuu ja uutta turvetta alkaa jälleen kertyä. Pelkkä turpeen hajoamisen tuottama haitta on keskimäärin 5500 kiloa hiilidioksidia hehtaarilta vuodessa.

Sitoumusten mukainen suojelupinta-alan kasvattaminen pelastaa myös Suomen hiilinielut.

Vaikka laskisi varovasti vain puolet tästä ennallistamisella saavutettavaksi hyödyksi, olisi ilmastohyöty päästökaupan hiilitonnin hinnalla (80 €/tonni syksyllä 2022) 220 euroa jokaiselta hehtaarilta vähintään seuraavien 15 vuoden ajan. Toisin sanoen luontokäytävien alueella vähintään 1,1 miljardia euroa.

Kuka laskikaan, että ennallistamisasetus tulisi Suomelle kalliiksi?

Laadukkaampi luonto ja vesistöt

Luontokäytävillä toteutuva lajiston suojelu vähentää tarvetta tehdä lajikohtaisia suojelutoimia ja -suunnittelua. Se kuinka paljon luontohyötyä syntyy, riippuu luontokäytävien kokonaispinta-alasta ja luonnontilaa kohti palauttamisen nopeudesta.

Jos vanhojen metsien ja lahopuuriippuvaisen tai vaikkapa suonlaitakorpien lajiston uhanalaistumiskehitys saadaan luontokäytävien avulla pysähtymään, poistuu listoilta merkittävä määrä nykytilassa uhanalaistuvia lajeja.

Ihmisen luonnolta saamat ekosysteemipalvelut ovat tietysti oma lukunsa. Säätelypalveluiden lisäksi terveys, virkistys, marjastus, kalastus, metsästys, matkailu ja luontaistalous hyötyvät sekä suoraan suojelualueista että vesistöjen tilan paranemisen kautta.

Kaikki paikallistason luontokohteet eivät voi suoraan yhdistyä kansalliseen luontokäytävien verkostoon. Ne ovat kuitenkin merkittäviä lajiston lisäksi mm. virkistyskäytölle. Siksi paikalliskohteelta on hyvä päästä verkoston pääkäytäville – vaikka vain viherkäytävän retkeilyreittiä seuraillen.

Kun edellä esitellyn kaltainen maanlaajuinen ja kansainvälisiin yhteyksiin linkittyvä luontokäytävien verkosto on valittu ja sitä toteutetaan, voidaan paikallistasolla toteuttaa myös paikalliskohteiden yhteyksien rakentaminen. Näin on tehty muun muassa Liettuassa.

Luontokäytävien verkoston luominen on kansantaloudellisesti kannattavaa ja toteutettavissa ilman kohtuuttomia haittoja kenellekään. Toteutus ei ole edes erityisen vaikeaa.

Tarvitaan vain tahtoa – ja halu noudattaa jo tehtyjä sopimuksia.

Kirjallisuutta:

Hanski, I. 1998: Metapopulation dynamics. Nature volume 396, pages41–49 (1998).

IPBES (Ed.), 2019: Global assessment report on biodiversity and ecosystem services of the Intergovernmental Science-Policy Platform on Biodiversity and Ecosystem Services. E. S. IPBES secretariat, Bonn, Germany.

Lindenmayer, D.B., Laurance, W.F., Franklin, J.F. 2012: Ecology: Global decline in large old trees. Science: Vol 338, Issue 6112, Pp 1305-1306.

Luonnonmetsätyöryhmä 2023: https://www.greenpeace.org/static/planet4-finland-stateless/2023/04/fb4e0c31-luonnonmetsa-tyoryhman-raportti-suojelemattomat-arvometsat.pdf

Mikkonen N., Leikola N., Lehtomäki J., Halme P., Moilanen A. 2023: National high-resolution conservation prioritisation of boreal forests. Forest Ecology and Management: Vol 541,

Moilanen A., Kujala H. & Leathwick J.R. 2009: The Zonation framework and software for conservation prioritization. A. Moilanen (Ed.), Spatial conservation prioritization – Quantitative Methods & Computational tools, Oxford University Press Inc., New York (2009), pp. 196-210.

SYKE 2023: www.sttinfo.fi/tiedote/suojelualuesuunnittelussa-huomioitava-ilmastonmuutoksen-ja-maankayton-vaikutukset?publisherId=
69819243&releaseId=69984893