Kuvat Keski-Euroopan tulvaan hukkuvista taloista, kaduista ja metsistä saavat varpaat kipristelemään täällä pohjolassakin. Ilmastonmuutos on totta ja se huolestuttaa – jos ei muuten niin ainakin yön hiljaisina tunteina.

En nuku koko yönä. Kuulen natinaa ulkopuolelta, maapallo natisee.

Näin kirjoittaa Emma Puikkonen teoksessaan Lupaus (WSOY 2019), joka voidaan määritellä climate fictioniksi eli clifiksi. Suomeksi puhutaan ilmasto­fiktiosta, joka on Helsingin yliopiston kirjallisuudentutkija Toni Lahtisen mukaan läpäissyt jo kaikki perinteiset kirjallisuuden lajit.

Kaunokirjallisuus, siinä missä elokuvat ja pelitkin, on oiva tapa päästä käsiksi ja ymmärtää tätä muuten niin hahmotonta ja valtavaa ilmiötä, ilmastonmuutosta.

Ilmastofiktion uranuurtajana Suomessa voidaan pitää Risto Isomäen Sarasvatin hiekkaa (Tammi 2005), joka ilmestyi vain vuosi Intian valtameren maanjäristyksen ja tuhoisan tsunamin jälkeen. Kirjan tapahtumat sijoittuvat vuoden 2020 tienoille, ja keskiössä on jättimäisen tsunamin uhka ja tuho.

”Sarasvatin hiekkaa on käänteentekevä teos, joka toi ilmastonmuutoksen suomalaisen valtavirtakirjallisuuden piiriin. Se on myös ensimmäinen tieteiskirja, joka pääsi Finlandia-ehdokkaaksi”, Toni Lahtinen sanoo.

Hän aloittelee tutkimusta ilmastokirjallisuuden vaikutuksesta lukijaansa ja kirjoittaa kirjaa ympäristöriskeistä suomalaisessa nykykirjallisuudessa.

Sarasvatin hiekassa teknologiakaan ei pelasta ihmiskuntaa, kun luonnonvoimat pääsevät valloilleen ja jäätiköt sulavat.

Seuraavana päivänä he näkivät ensimmäiset jäävuoret. Ne olivat pieniä ja kuluneita. Aallot ja lämpö olivat haalistaneet niiden alun perin kirkkaan pinnan tummanharmaan himmeäksi ja syöneet ne täyteen luolia ja kuoppia. Ne olivat väsyneen näköisiä, kalpeita varjoja entisestä mahdistaan. Kovin toisenlaisia kuin ne mykistävät jäävuoret, joita he näkivät kun he tulivat lähemmäksi Grönlantia.
(Sarasvatin hiekkaa)

Ympäristöahdistus pukeutuu tarinaan

”Kun Sarasvatin hiekkaa ilmestyi, ilmastonmuutos oli aika hahmoton ilmiö. Emme nähneet silloin vielä muutoksia omassa ympäristössämme. Nyt talvet ovat muuttuneet ja ihmiset potevat ympäristöahdistusta”, Lahtinen summaa.

Tätä ympäristöasioista kumpuavaa ahdistusta käsitellään myös Emma Puikkosen Lupauksessa, jossa äiti haluaa suojella itseään ja lastaan maailmaa kohtaavalta totaaliselta tuholta muun muassa kaivamalla pihalleen suojan. Isältä saatu lupaus pelastamisesta tilanteessa kuin tilanteessa on pakko toteuttaa myös oman lapsen kohdalla, mutta miten se onnistuu, kun tuttu maailma ympärillä helähtää rikki?

Minun olisi sanottava: me kaikki tiedämme sen. Joka ikinen aikuinen, joka kävelee vastaasi kadulla, tietää sen, vaikka ei puhu siitä. Se on kuin joulupukki ja hammaskeiju, mutta toisinpäin. Ei niin, että jotain ei ole vaan että jotain on ja tapahtuu. Ne kaikki ovat katoamassa. Korallit. Ikivanhat apinanleipäpuut. Mehiläiset. Tutut vuodenajat. Puhdas vesi. (Lupaus)

Tarinan edetessä äiti päätyy ympäristöahdistukseen liittyvän diagnoosinsa takia kuntoutukseen, jossa kuopsutetaan kasvimaata, kuljetaan metsässä ja istutetaan puita.

”Lupaus on esimerkki realistisesta kirjallisuudesta, jossa monelle tuttuja ahdistuksen tunteita käsitellään ja pyritään terapoimaan kollektiivisesti”, Lahtinen sanoo.

Sarasvatin hiekan ja Lupauksen välillä on ilmestynyt useita kymmeniä ilmastonmuutosta käsitteleviä suomalaisia kaunokirjallisia teoksia, kuten esimerkiksi Emmi Itärannan Teemestarin kirja (Teos 2012) ja Elina Hirvosen Kun aika loppuu (WSOY 2015). Mutta ilmastokysymykset ovat olleet tapetilla peräti 1800-luvun lopulta lähtien, jolloin jo esitettiin mitä hiilidioksidi tekee ilmakehälle. 1960–1970-luvulla pohdittiin, mitä voi tapahtua: lämpeneekö ilmasto vai tuleeko uusi jääkausi?

”Ilmastonmuutos ei ole ollut mikään shokkiaalto, vaan ymmärrys asiasta on kasvanut hiljalleen. Kun se on saavuttanut tietyn rajan, on syntynyt tarve myös kirjallisuuden avulla ottaa haltuun tämä ekologinen ongelma”, Lahtinen kertoo.

Maallistunut vedenpaisumus

Kirjat auttavat ihmistä käsittämään ilmastonmuutosta ja käsittelemään siitä nousevia tunteita. Mutta kirjallisuudentutkija epäilee, että tämän aihepiirin kirjoihin tarttuvat etenkin ne, jotka ovat asiasta jo valmiiksi kiinnostuneita ja huolissaan. Nyt meillä on kuitenkin jo paljon tietoa ilmastonmuutoksesta, mutta miten on toiminnan laita?

”Kaunokirjallisuus ei ehkä ole se ratkaiseva tekijä, joka vie meidät toiminnan tasolle. Jos me emme tällä tietotasolla ja ymmärryksellä muuteta käytöstämme, on turha odottaa, että kaunokirjailijat muuttavat maailman. Kirjat kuitenkin nostavat asioita keskustelun piiriin, herättävät ajatuksia ja tutustuttavat uusiin ilmiöihin”, Lahtinen kertoo.

Uudet ympäristöongelmat ovat antaneet kirjallisuudessakin mahdollisuuden päivittää vanhoja myyttejä ja antaa niille uusi ulottuvuus aikamme ongelmien kuvaamisessa.

”Myytit ovat pysyviä tarinamalleja, joita kukin kirjailija voi lähestyä omasta ajastaan käsin. Puhutaankin myyttien kierrätyksestä.”

Jo Raamatusta tuttu vedenpaisumusmyytti sopii ilmastonmuutoksen kuvaamiseen nousevien merenpintojen, mutta myös eettisen opetuksensa kautta.

Hän katsoi jälleen etelään ja näki varsinaisen megatsunamin. Se oli kuin valtava musta vuori, joka ulottui taivaisiin asti ja jonka harja erottui vain ohuena valkoisena viiruna jossakin hyvin korkealla, jossakin suunnilleen pilvien korkeudella. (Sarasvatin hiekkaa)

”Vedenpaisumuskertomukseen liittyy ajatus, että Jumala rankaisee ihmistä, kun hän astuu rajojensa ulkopuolelle tai tavoittelee jumaluuden aluetta”, Lahtinen kertoo. ”Nykykirjallisuudessa tämä myytti on maallistunut. Ihminen menee liian pitkälle, sokaistuu omasta kyvykkyydestään ja näin aiheuttaa oman tuhonsa. Siinä on moraalinen opetus, joka sopii hyvin ilmastokirjallisuuden usein vähän saarnaavaan sävyyn.”

Matkalla tuntemattomaan

Ilmastonmuutoksen lisäksi lajikato, sukupuuttoaalto ja ydinvoima ovat dystopioiden eli tulevaisuuden yhteiskunnasta kertovien kauhukuvien aihepiirejä myös kaunokirjallisuudessa.

”Dystopioiden omaksi alalajiksi ovat tulleet ekologiset dystopiat. Ne johdetaan ekologisista kehityskuluista ja niissä pyritään ennakoimaan tulevaisuuden ongelmia”, Lahtinen kuvailee.

Minun on uskallettava ymmärtää tämä, ajattelen. Tutkijat varoittavat. Joukkosukupuutto. Hiilidioksidi. Hyönteiset, niiden jälkeen linnut. Meri, joka lämpenee. Katson ulos ikkunasta. Puut heiluvat tuulessa, puistossa kaksi lasta keinuu kilpaa, tuuli tarttuu heidän vaatteisiinsa. On vaikea ymmärtää, että tämä katoaa. (Lupaus)

Romaanien lisäksi ilmastokysymyksiä käsitellään paljon myös lapsille suunnatuissa teoksissa.
”Lastenkirjallisuudessa maailma on globalisoitunut ja kasvanut huimalla tavalla parinkymmenen vuoden aikana. Lähimetsien suojelusta on yhtäkkiä siirrytty koko maailman loppua käsitteleviin teemoihin.”

Esimerkiksi Mikko Pelttarin ja Jenna Kunnaksen alakoululaisille suunnatussa teoksessa Näkymätön myrsky (Otava 2019) käsitellään ilmastonmuutosta ja lajikatoa.

”On hyvä muistaa, että ilmastokirjallisuus ei ole vain aikuisten viihdettä tai kauhua. Lapsille se on tietynlaista realismia”, Lahtinen sanoo.

Tavallistakin tavallisempi muuttuu nyt oudoksi. On kuivaa ja tulipaloja. Sumu katoaa. Siitä kärsivät sumumarjat, sitten kasveja syövät mittarit ja niitä syövät linnut. Sen sijaan ahmokuoriaiset ja jalavataudit lisääntyvät, kun sumun kosteus ei pidä niitä kurissa. Sumulaakso muuttuu vauhdilla, emmekä tiedä minkälaiseksi. (Näkymätön myrsky)

Nappaa kirjallisuudentutkija Toni Lahtisen lukuvinkit ilmastokaunokirjallisuudesta!