Teksti ja kuvat: Jussi Judin

Päijänne ja sen selkävedet tarjoavat erämaakokemuksen eteläisessä Suomessa. Järviä eivät viistä metsäautotiet, eivätkä ne useinkaan säilytä kulkijan jälkiä kahta minuuttia kauempaa.

Päijänteen jäätymisen seuraaminen tuo iloa kaamoksen keskelle. Lähimpänä rantaa asuvat ystäväni päivystävät hetkeä, jona luisteltavaa jäätä alkaa ilmaantua. Rannasta viesti kulkee äkkiä sisämaahan ja saa retkiluistelusta kiinnostuneet koolle.

Reissumme alkavat usein Jyväskylän Muuratsalosta. Se on sopivalla paikalla, sinne eivät Vaajakosken virtaukset juuri ylety. Muuratsalon edessä loikoileva Hauhonselkä on ensimmäisiä isompia ulapoita, jotka jäätyvät lahdenpoukamien jälkeen.

Riemukkaita liukuja sekä railoja

Ensimmäinen liuku retkiluistimilla nostaa hymynkareen huulille ikään kuin lihasmuistista. Tuota hymyä onkin sitten vaikeampi karistaa saman päivän aikana, vaikka loppumatkasta yltyvä vastatuuli sitä joskus koetteleekin.

Nopean jäätilanteen tarkistuksen jälkeen matka suuntautuu kohti etelää ja Ristinselkää. Mukavan päiväreissun saa, kun luistelee Muuratsalon pohjoispäästä etelään Mämminiemeen iltapäiväaurinkokahveille, ja palaa takaisin illallisaikaan. Mämminiemi on varsinkin keskisuomalaisille tuttu virkistysalue Ristinselän itäpuolella, Päijänteen rannalla.

Laajalle Ristinselälle syntyy pitkiä railoja. Kuva: Jussi Judin

Sijaintinsa puolesta alue on sillä tavalla huvittavalla paikalla, että veden tai jään yli kulkien pääsee perille huomattavasti kätevämmin kuin maanteitä pitkin. Mämminiemi onkin kesällä erityisesti veneilijöiden suosiossa. Se sijaitsee Päijännettä halkovien veneväylien varrella, joten alue on varmasti tuttu monille Pohjois-Päijänteen kulkijoille.

Vaikka Hauhonselkä on yli puolitoista kilometriä leveä, sen mieltää helposti salmeksi vieressä aukeavan Ristinselän rinnalla. Kapeudesta on myös etua, sillä Hauhonselkä jäätyy huomattavasti aikaisemmin kuin viereinen Ristinselkä.

Muuratsalon jälkeen on helppo huomata mistä Ristinselkä alkaa, kun horisontti levenee molemmilta sivuilta huomattavasti. Ristinselälle tultaessa on siis syytä tarkastella jää­tilannetta uudemman kerran.

Suurella selällä tuulen vaikutus jään kestävyyteen korostuu, ja luistelijalta vaaditaan enemmän tarkkuutta. Laaja 
järvenselkä tuo mukanaan myös leveämmät railot, joita ylittäessä on oltava valppaana.

Railoja on pienistä halkeamista aina ylitsepääsemättömiin avovesialtaisiin. Ensimmäiset railot tulevat yleensä vastaan Hauhonselällä, mutta niitä on myös Ristinselällä. Railojen ylittäminen saattaa joskus olla hankalaa.

Olipa kyseessä railo tai halkeama, niiden kohdalla on pysähtyminen paikallaan. Jääerämaata halkovat pitkät linjat näyttäytyvät usein äärimmäisen kauniina muodostelmina jään pinnassa.

Jään haljetessa jäälauttojen väliin jäävä vesi harvoin jäätyy samalla tavalla kuin ympäröivä jää. Tätä vaihtelua on ilo katsella.

Tummaa teräsjäätä syntyy etenkin kovilla pakkasilla. Kuva: Jussi Judin

Maitolasia ja teräsjäätä

Matkan varrella näkee monenlaista jään pintaa. Jos jäällä liikkuu päivittäin, on helppo huomata, etteivät päivät ole veljeksiä. Jää saattaa toisena päivänä olla liukas ja seuraavana päivänä tahmea tai kiteinen.

Jään väriä ja paksuutta seuraamalla on helppo luoda 
käsitys siitä, milloin mikäkin osa järvestä on jäätynyt. Joskus jään päälle sulanut ja taas jäätynyt lumi tekee jäästä maito­lasimaista, kun toisinaan pääsee nauttimaan liki neitseellisestä mustasta jäästä eli teräsjäästä.

Teräsjäätä syntyy etenkin kovilla pakkasilla ja silloin, kun lumen tulo ei sotke jäätymisprosessia.

Maitolasimaisella jäällä luistellessa teräsjään kohtaaminen voi olla jännittävä kokemus, kun paksulta vaikuttanut vaalea jää vaihtuukin yhtäkkiä läpinäkyvään ja kirkkaaseen mustaan jäähän. Olo on hetken aikaa kuin seisoskelisi rotkon reunalla.

Jää ei ole kuitenkaan mustaa, vaan valoton järven pohja tekee siitä tummanpuhuvan. Muutaman terävän sauvan iskun jälkeen voikin todeta, että teräsjää kantaa keskiverto­ihmistä.

Varovaisten potkujen jälkeen tuntuma jään paksuudesta alkaa muuttua ymmärrykseksi, ja pian luistelu tuntuu taas normaalilta.

Kuva: Jussi Judin

Luistelua omaan tahtiin

Päijänteellä luistelu on rauhallista puuhaa, sillä lähin 
ihmisasutus on parhaimmillaan kilometrien päässä. Jos muutamaa korppia tuoreella pilkkirei’ällä ei lasketa, ei talvisella järvellä luistellessa ole ruuhkaa.

Nälkäisimmät saattavat pysähtyä Muuratsalon eteläpuolelle Sudensaareen pitämään tulipaikalle evästaukoa. Ne, jotka jaksavat Mämminiemeen asti, palkitaan perillä ruhtinaallisesti. Mikäli päivä sattuu olemaan kirkas, pääsee Mämminiemen tulipaikalla nimittäin ihastelemaan matalalla etelästä loimottavaa talviaurinkoa paraatipaikalta.

Mämminiemen jälkeen etelässä on vielä eräs kohta, jossa on helppo käydä mittaamassa mielenlujuutta. Täällä Rappukalliot laskeutuvat kohti Suomen syvintä järven pohjaa. Heikkohermoisien ei kannata ajatella, että jään alla on vettä 
miltei toista sataa metriä.

Keskitalvella luistelu on siitä mielenkiintoinen harrastus, että vaikka matkaan lähtee valoisaan aikaan, niin loppumatkasta on usein jo hämärää. Niinä iltoina, jolloin on täysikuu, saattaa jäällä olla mitä hienoin tunnelma.

Parhaimmillaan jään pinta kimmeltää kuun valossa kuin tähtitaivas konsanaan. Kuutamoiltoina ei tarvitse sytyttää edes otsalamppua, sillä kuun loiste on hämmästyttävän voimakas jääerämaan keskellä.

Retkiluisteluharrastus on täysin säistä riippuvaista. Tänä vuonna Päijänne jäätyi ennätysmyöhään, joinakin vuosina sopivaa jäätä ei ole tarjolla, ja joskus sopivat olot kestävät vain pienen hetken. Jääerämaassa vallitsevat erämaan olot ja siellä on helppo tuntea oma mitättömyytensä arjen vastapainoksi.

Kirjoittaja on valokuvaaja ja vapaa toimittaja Jyväskylästä.

Kuva: Jussi Judin