Pentti Linkolan teksti on julkaistu Suomen Luonto -lehdessä vuonna 1988.

Etsin Suomen luontoa. Etsin siruja. Olisiko jossa­kin jotakin jäljellä?

Ennen kävelin, sousin, ajoin pyörällä, kiipesin kal­lioille ja puihin, istuin ja makasin luonnossa, met­sässä, suolla, rannalla, saa­ressa, meren ja järven ula­palla, koko vuoden, vapus­ta elokuun loppuun mel­keinpä ihmisen taloissa si­sällä käymättä, syksyllä ja talvellakin paljon useampia tunteja kuin sisällä huo­neessa.

Sitten tulivat tiet, teh­taat, autot, traktorit, kai­vinkoneet, oja-aurat, suih­kukoneet, helikopterit, moottorisahat, moottori­kelkat, moottoriristeilijät, autolautat, betoni, lasi ja asfaltti. Suomi hävisi, mu­reni pala palalta, oli pois­sa. Se kävi nopeasti. Jos supistan näkökulmaa ää­rimmilleen, omaan itseeni, niin surullisinta on se, että minä jäin jäljelle. Minä jäin neljän seinän sisälle.

Keuhkot hapettavat ver­ta, aineenvaihduntaa ta­pahtuu. Eikä se tyhjyys, jonka luonto jätti jäljelle, ole oikeaa tyhjyyttä. Se on tyhjyyttä joka tuntuu, muistuttaa koko ajan. Pää on halkeamaisillaan, silmät ja korvat halajaisivat erä­maan ikipuita, lehtorantoja ja tiirakarikoita, sinisiä vaaroja, uneksivaa ja rik­kumatonta hiljaisuutta. Ja­lat olisivat menossa, hiipi­mässä mahtikuusikossa, jossa seuraava salaisuus kymmenen metrin päässä on vielä piilossa, kahisuttamassa neilikkakedon pin­taa, harppomassa kevein ja nopein kurjen askelin ne­van jännettä.

Mutta jalat rummuttavat vain mökin lattiaa, vain matto tai vuoteenpeitto ka­hisevat.

Joskus minä käpsehdin pihallani, teen siellä poltto­puita, ikään kuin vielä polt­topuita tarvitsisin, tai yri­tän puuhata puutarhassa, yritys sekin, puutarhaa mi­nulla ei koskaan ollut sil­loin kun minulla oli luon­to. Mutta äkkiä aloittaa taas, on kai ollut aamiaishetki, moottorisaha tuolla, missä lomarakennusta ja laituria tehdään viimeiselle lapsuuteni onkikivelle, ja toinen tuolla, missä viimei­siä rantaleppiä katkotaan. Ja samalla alkaa verkkosaunan takana puskutrak­torin syvä murina ja sen kauhan kalina. Tiedän, et­tä se raivaa ja siirtelee vii­meisen taivaanvuohiniittyni ojasavia ja reunalehtojen kiviä, pajun ja tervalepän juurakoita ja runkojen murskeita toiseen paikkaan ja taas takaisin entiseen paikkaan iltamyöhään saakka, kymmeneen tai yh­teentoista, aina tunnin pari vielä lyhtyjensä valossa, niin kuin se on tuolla kol­menkymmenen aarin alalla tehnyt jo kolme kuukautta, lauantait ja sunnuntait sii­nä kuin arjetkin. Nykyajan hämäläinen nuori-isäntä ei enää lemmi tyttöjä, hän lempii raivaustraktoriaan.

Juoksen pihan poikki tu­paa kohti, mutta en ehdi: liiterin ja nurkkamäntyjen takaa syöksyy tukkaa viis­täen suihkuhävittäjä, ilma­virta ja kauhu yhdessä heit­tävät minut nurin polulle, huumaava ujellus tulee vasta hetken päästä. Niitä on kaksi, ja olen oppinut, että ne repivät taivasta ja maata tunnin verran, ennen kuin kaiketi polttoaineentäydennys pakottaa ne pa­laamaan Pirkkalaan missä on helvetin ydin.

Nyt olen taas neljän sei­nän sisällä. Hiljaisuutta en saa täälläkään. Ikkunalasit helisevät ja seinät täräjävät. Yhteiskunnan hallittu rakennemuutos ääntelee.

Muistan erikseen sadat puuyksilöt, sadat linnunpesät, neliömetrilleen ja korkeudelleen maan pinnasta – vaikka yhtään näistä puista ja mättäistä ei ole jäljellä.

Täällä neljän seinän si­sällä minä yritän kuvata luonnonystävän tuntoja, toistenkin luonnonystävien puolesta, ja luonnonystä­vien viimeisten eläin- ja kasviystävien puolesta. Lä­hetän niitä kuvauksia tääl­tä ulos kaikkeen maail­maan.

Sitten minulle tuo posti vieraitten ihmisten kirjeitä. Kummallisia viestejä. ”Kii­tos että olet olemassa”. Tai ”kuinka vielä jaksat pysyä hengissä? On kuitenkin hy­vä että jaksat ––” Ja mi­nusta alkaa tuntua siltä kuin minun olisi pakko sit­tenkin vielä vähäksi aikaa laatia itselleni eloonjäämisstrategia.

*

Käyn vielä tuhannennen kerran mietteissäni läpi ko­tiseutuni. Omalta tontiltani en pääse kävellen tai pyö­rällä mihinkään, olen yrit­tänyt joka suuntaan ja tul­lut aina verissäpäin takai­sin. Peninkulman parin sä­teellä tunnen joka hehtaa­rin ja tiedän, mitä sille on tapahtunut. Olen koettanut paaduttaa itseni hyötyta­voitteella ja sukeltaa mustikkamarikoihin, entisiin ”omiin” takametsiini, jois­ta pitäjän ainoa salolampi jo parikymmentä vuotta sitten kaakkureineen poiskuivattiin. En onnistu siellä silmiäni niin asettamaan, etteivät ne osuisi metsäau­toteiden varsia kirjavoiviin automessuihin, sinisen, pu­naisen, vihreän, mustan ja valkean peltiseen väikkee­seen. Enkä saa mielestäni sitä, että syyskesän ilmatila on lentokoneita lukuun ot­tamatta hiljainen. Hyvin­voinnin kaatopaikoilta siin­neet huuhkajat, nuo siivek­käät jättiläisrotat, nuo ih­misen parhaat ystävät, hä­nen kivääriensä ja haulikkojensa työn viimeistelijät, ovat raivanneet jäljettömiin hiirihaukan, mehiläishau­kan, ruskosuohaukankin ruokoviidakostaan, kalasääsket nimikkopitäjästään.

Äkkiä muistan, kuinka ihminen voikaan unohtaa, pienen ihanan rämelapun, sehän on vain parin kilo­metrin päässä aivan Vana­jan rannassa, sitä kai ei voi ojittaa, järvenpinta on kai liian lähellä (mitäpä ihmi­nen ei voisi), siellähän myös ennen oli mustikoita.

Otan ämpärin ja kävelen sinne, mustikoita on sinisenään, alan poimia. Äkkiä remahtaa aivan vieressä kaivinkone – ei sama kuin kotitonttini rajalla, vaan toinen – huumaavaan räiskeeseen ja kolkutuk­seen. Olin unohtanut tä­mänkin: rämeen rantaan, kaavassa vihervyöhykkeek­si, seudun viimeiseksi, mer­kittyyn on noussut kaksi huvilaa, ja niiden pihamaa­ta nyt silitetään. Huvilat rakensi vuokra-ansiota saa­dakseen poikkeusluvalla, rakennuslautakunta yritti panna vastaan, pankinjoh­taja ja metsäteknikko (sa­massa persoonassa), jolla jo on oma huvila läheisessä niemessä. Ostipa kuorma-autonkin saadakseen tien ja ajaakseen soraa upotta­van rämeenkulman läpi, lu­kemattomia, lukemattomia sorakuormia, kokonaisen viipaleen harjua.

Onko minulla käsittä­mättömän huono onni, on­ko tilasto minua vastaan, osuuko iskuja joka päivä juuri minuun? Ei, tiedän, ja muilta kuulen, että pankinjohtajametsäteknikko on tässä maassa joka kyläl­lä, tai kaksi, tai kolme. Ja kaikkialla suomalainen kai­vaa, ensin kuokalla, sitten kaivinkoneella, ikenet aina yhtä irvessä. Nykyajan epäarvoitus: puut se nurii, maat se tasii, mikä se on? Se on katerpillari.

Tai ehkä liioittelen? Li­sään? Rämähtikö todella kaivinkone möyryämään sadan metrin päässä juuri saatuani kourallisen musti­koita ämpärin pohjalle Suolahden rämeellä elo­kuussa 1987?

Paavo Haavi­kon siteeratuin ajatelma: parodia on käynyt mahdot­tomaksi, ne tekevät sen it­se. Muutettavat muuttaen: liioittelu on käynyt mah­dottomaksi, todellisuuden painajainen ehtii aina edel­le. En yritäkään rasittaa mielikuvitustani, kirjoitan vain silmieni ja korvieni havainnoista, tapahtumista nyt ja ennen.

*

Hirmuinen veto, kaiho ja kaipaus minulla on tähän Suomeen, tähän kotimaa­han, jota nuoruudessa niin hillittömästi rakastin. Mut­ta kaikki ennen nähdyt pai­kat itsesäilytysvaisto on jo kauan karsinut pois, minul­la on murhaavan hyvä maisemamuisti, enkä uljaan uuden maailman haavoja tutussa maastossa pysty kestämään. Ja vali­tettavasti minä olen pää­osan Suomesta nähnyt vaellusvuosinani, nähnyt, rekisteröinyt ja kiintynyt.

Joitakin aukkoja, yllät­täviäkin, oli jäänyt, ja ne­kin olen nyt kuronut um­peen tällä vuosikymmenel­lä, Hailuodot, Iniöt ja Vel­kuat, Koijärvet, Koskeljärvet, Kyyvedet, Linnansaa­ret, Ounasjoet. Elämyksiä on vielä löytynyt, mutta kaikkialla suurin varauk­sin: kaikkialla on vyörytys, prosessi ollut käynnissä, toistamiseen ei mihinkään näistäkään ole uskallusta yrittää.

Kaikkein huonointa stra­tegiaa oli yritys etsiä rau­haa ja onnea luonnonvalokuvien perusteella. Niitä­hän meillä on toinen tois­taan satumaisempia, juma­laisia puronotkoja, kukkaniittyjä ja merenluotoja, ei­kä niillä ole loppua ennen kuin kaikki loppuu.

Mutta osoittautuu, että mikään ei valehtele niin kuin valoku­va. Se valitsee kapean sek­torin ihmisen 360 asteen havaintokentästä ja silmän­räpäyksen ajan virrasta, ja se sulkee pois äänen, melusaasteen, saasteista kauheimman. Kun otan selvää, missä kuvan sädehtivä merenluoto sijaitsee, löydän sen kyllä. Ja sen takana möyryää vuortakin kor­keampi Tukholman auto­lautta, jonka kylkeen mah­tuu yhtä aikaa tämä ja kol­me muuta luotoa siten, että pääosa laivaa näkyy luoto­jen ylitse ja palasia viitenä kaistaleena luotojonon si­vuilta ja lomasta. Ja kun käännän niskaani vähäsen, näen voimansiirtolinjan, joka pikkusaariin poikkea­matta loikkii saariston yli ja halvaannuttaa minut tekniikan mahtavuudella niin hartaaseen kunnioituk­seen, etten huomaa väistää ohikiitävän pikaliipparin hyökylainetta, vaan kastun läpimäräksi rantakalliolla.

*

Kaiken jälkeen minulle ei jää muuta mahdollisuutta kuin pettää vihreät periaat­teet ja liittyä ulkomaanturistien virtaan — silloin, kesällä, kun vaellusveri hivuttavan pakottavasti polt­taa. Saan parhaan ystäväni mukaan, joku jaksaa vielä minun kanssani, retuutam­me polkupyörämme eri maihin laivoilla, junilla ja linja-autoilla.

Ruotsissa ihmettelen suunnattomia metsäpintaaloja ja oman Hämeeni korkeudella monen penin­kulman mittaisia asumatto­mia tienvarsitaipaleita, pi­tempiä kuin missään mei­dän Lapissamme. Naavaa riippuu puissa tiepuolessa­kin, niin kuin lapsuuden Suomessa. Kapeat hillityt tiet ja yksikaistaiset sillat valtionmaanteillä tuntuvat uskomattomilta kotimaan päättömään haaskaukseen ja rementämiseen verrattui­na. Yhtään rakennustyö­maata, yhtään kaivinkonet­ta, yhtään nosturia, yhtään kirkuvan väristä taloa, yh­tään tasakattoista rumilus­ta, yhtään lomamökkiä rannalla en näe, vaikka vii­kot vierivät, kaupungit, ky­lät ja maakunnat vaihtu­vat.

Unkari on vielä hymyile­vä paratiisi Suomeen ver­rattuna, niin kuin kaikki maat, Bükk-vuoriston unohtuneen metsäniityn aamuaurinkoisessa reunas­sa minä seuraan kuinka kahdeksan villisianpoikaa poimii mansikoita ja pyökkimetsästä löydän valkosel­kätikan. Tiszan rannassa kartta pettää, lossia ei ole­kaan, pääsemme ranta-ukon vieminä ruuhella ylit­se, joen takana joudumme pyörinemme viidakkoon, harmaahaikarat istuvat kuin patsaat valtaisassa pii­lipuussa ja tuijottavat mei­tä kalansilmin, laulusammakot huhuilevat tulvaleh­doissa kuin menninkäiset, tulee hämärä, suuret ruskeanharmaat kovakuoriai­set piirittävä meidät, lentä­vät silmiin ja tukkaan, nii­tyn ylle ilmaantuu kymme­nien jättiläislepakkojen parvi.

Lintujärven rannasta kalastajanvaimo Piroshka kaappaa meidät koko vuo­rokaudeksi läkähdyttävän runsaaseen kestitykseen, kirkkomaan veräjältä pastorinrouva vie huikeasta helteestä suojaan kirkonmuurin varjostamaan so­laan ja esittelee yhtä ylpeä­nä ainoaa kirsikkapuutaan ja muurinhalkeamassa poi­kasia ruokkivaa mustaleppälintuaan — sillä aikaa kun koko perhe valmistaa meille lounasta. Illalla mel­kein nimettömässä kylässä Tiszan takana mustalaiset vinkkaavat meidät mukaan puutarhajuhliinsa.

Unkarissa minä kuiten­kin osaksi petyn, siellä asuu hikisiä ja ylilihavia ihmisiä, jotka kuljettavat raskailla kuorma-autoilla hiekkaa, soraa ja pieniä ki­viä edestakaisin niin kuin pohjoinen sukulaiskansan­sa, vehnäpeltoa vyöryy kymmenen itäsaksalaista Fortschritt-puimuria vinorintamassa. Unkarilaiset pinkovat kiilto silmissä kohti länsimaista räähkäelämää. Muovi- ja paperitörky tienvarsilla ja kyläkujilla on jo nyt kuvaama­ton, ojissa säkkejä, joiden repeämistä pursuu punaisia kananhelttoja.

Mutta Puola, oi Puola! Puolassa minä löydän iha­nat laajat aarniometsät, kaartelevat kotkat ja mus­tahaikarat, telttaöiden hil­jaisuutta rikkovat vain peurojen ärjähdykset, keh­rääjän surina ja nuolihaukan huuto kolmikymmenmetristen petäjien latvois­sa.

Puolassa minä löydän ihanat ihmiset ja ihanat kylät, joissa lehmät, kyyhkyset, lampaat, siat, pienet tytöt, ankat, koirat, kattohaikarat, varpuset, pienet pojat, miljoonat pääskyset, kanat, kissat, hanhet ja kalkkunat muodostavat yhtenäisen elävän maton koko pinta-alalle; tienvarsillakin pitkillä asumattomilla taipaleilla joka kolmenkymmenen metrin päässä pikkiriikkinen valpas koira, seuraa liikennettä isot korvat pystyssä.

Kerran minä jäin hämmentyneenä tuijottamaan yhtä hiljaiselta näyttävää neliömetriä puistonurmikolla, pian sentään ruohotupas heilahti ja kananpojan kirkas silmä vä­lähti. Ja hevosia, kymmenintuhansin — koko per­heen vankkureissa iloisena, verkalleen, käymäjalkaa, välillä kymmenen metriä leppeää hölkkää, lihava, kiiltävä hevonen, minä muistan oman suomalaisen hevoseni, joka on yhtä te­hokas ja kiireinen kuin mi­näkin, ei koskaan yhtään käyntiaskelta, aina täyttä ravia.

Puolalainen kylä: kaikki ihmiset ulkona, ruokkimas­sa eläimiä, töissä puutar­hassa, kävelemässä raitilla, kaivamassa lapiolla ojaa terveinä ja voimakkaina, iltaisin perhekunnittain is­tumassa penkillä talon edessä, televisioantennit heilumassa hylättyinä ja ikävissään tuulessa, Puolan tuulessa, se on aina länsi–luoteessa, navakka ja vii­leä. Illalla saapuvat kaikil­ta suunnilta yksinäislehmät lypsylle ja yöpuulle kotiin, nämä joka kyläläisen aar­teet, useimmat jalan talut­taen, jotkut hevosvankku­reiden sivulla hölköttäen, toiset polkupyörän vierellä vinkkuroiden, taitavimmat setämiehet istuvat pyörät satulassa käsi lehmän lau­tasilla, polkimet liikkumat­ta, lehmä vie pyörää tasai­sesti ja arvokkaasti. Tulee linja-auto vastaan, kaikki lehmät osaavat komenta­matta väistää oikeaan reu­naan, vain hanhilauma ei väistä, johtajahanhi nostaa päänsä uhmakkaasti pys­tyyn, ja linja-auto odottaa. Minä ajattelen kotimaani maaseutua, jossa saan pyö­räillä Hangosta Utsjoelle, enkä näe yhtään ihmistä, en pellolla, en kylänraitilla, Suomalaisesta näkyy vain pää, ja aina lasin läpi, autossa, traktorin hytissä, kaivinkoneen ohjaamossa.

Puolan tienvarret ovat siistejä kuin Isäjumalan jäljiltä, sillä pakkauksia, kää­repaperia ja muovikelmua ei ole. Ei muovia ole muutenkaan, ja kuinka voisi ollakaan, maassa jossa ei ole öljylähteitä. Talouskaupoissa kimmeltävät pitkät rivit lujia peltiämpäreitä ja posliiniastioita. Puolan-kesän aikana me tapaamme kaksi sotilashävittäjää, kaksi helikopteria ja kaksi moottorisahaa, kolme kertaa tuulee vastaan tukkikuorma-auto, muutama tukki kussakin. Sahoja tai sahatavaraa ei ole, rakennustelineet ylös kirkkojen kupoleihin asti ovat ohutta kuorellista kuusiriukua. Puolassa puulla on pystyasento, Suomessa vaaka-asento.

*

Puolassa minä saan elämänuskoani takaisin niin paljon, että se kantaa ja värjyy vielä kuukausien ja vuosin yli, ja kaikki mitä vielä kirjoitan ihmislajin säilymisen puolesta saa virikkeensä puolalaisista, ja ilman Puolaa näitäkään tuskaisia rivejä ei olisi kirjoitettu, mistä kiitos ja kirous Puolalle. Mutta en minä voi iänkaiken olla ulkomailla, Puolassakaan, ei minulla ole siellä elinkeinoa eikä pitkäaikaista oleskelulupaa, eikä parhaalla ystävälläni kuutta viikkoa pitempää vuosilomaa. Ja vaikka minä ennen kuljin ja asuin erämaissa ja merenluodoilla aina yksikseni, niin nyt minä en enää kestä retkeillä yksin, sillä minä pelkään omaa masennustani ja pettymystäni ja sitä että ne voivat yksinäisyydessä yllättää vieraallakin maalla, ainakin silloin kun minä muistan kotimaatani.

Tänä vuonna olen tehnyt, osannut tehdä ja uskaltanut tehdä kotipihasta yhden ulkomaanretken ja neljä kotimaanretkeä. Kaikki ne ovat olleet kilometreissä pitkiä ja rahassa kalliita ja tuskallisten ja ru­mien taipaleiden takana.

Keväällä vähän ennen käen kukuntaa matkustin Ruoveden Helvetinjärven kansallispuistoon. Helvetinkolulle johti pitkä kint­tupolku ja siellä minä tapasin semmoisia ihmisiä joita minä haluankin tavata, erämaata ihailevan nuoren­parin ja iloisen ja reippaan perheen, jonka lapset oli­vat oppimassa metsässä kulkemista.

Minullakin oli retkikaverina pieni poika, ja hänen ja hänen äitinsä kanssa ihailimme suunna­tonta muurahaiskekoa ja suolammella kutevia rupi­konnia ja valtaisaa vesihämähäkkiä. Toisen lammen kulmassa pikkupojan hau­kansilmä keksi kiiltävän ison esineen, joka osoittau­tui kaakkurin edellisen vuoden kuoriutumattomak­si munaksi, enkä minä iki­nä ollut kaakkurin pesää löytänyt ylivuotisen munan perusteella, niin paljon kuin olin nuoruudessani kaakkurilammilla kahlaillutkin. Siitä retkestä jäi on­nellinen muisto, vaikka kansallispuiston alue oli lii­kuttava ja surullisen pieni, raja oli koht’siltään vastas­sa joka suunnalla.

Onnellinen, uskomaton, oli myös toinen retki Tam­misaaren vuokko-, kiurun­kannus- ja mukulaleinikkilehtoihin touko–kesäkuun vaihteessa. Jos joskus tun­tuu, että tilastollinen sattu­ma on kauhealla tavalla minua vastaan, niin nyt oli päinvastoin, retki osui ke­vään ainoalle sädehtivälle tyynelle poutapäivälle. Ja minä luulen, että näin kuk­kia enemmän kuin aikai­semmassa elämässä yhteen­sä, miljardeja, mahtavien tervaleppävanhusten alla häikäisevinä mattoina, jot­ka jatkuivat, jatkuivat, uu­dessa saaressa edellisen jäl­keen, pienten valkeakaiteisten kävelysiltojen jälkeen… Oliko se Suomea? — oli se, äärimmäisellä etelärajalla, haikeasti kaksisataa kilo­metriä kotioveltani.

Kyllähän minä huoma­sin, ettei siellä ollut tikko­ja, jokin pieni paha voima oli karsinut sieltä lahot puut ja pökkelöt, mutta sen minä saatoin kevään tulvivassa vehreydessä si­vuuttaa. Kultarintojen, mustapääkerttujen ja sata­kielten kuorolle en vaiston­nut mitään vaaraa, en mi­tään uhkaa valko- enkä keltavuokoille — ellen ken­ties toisesta toiselleen: pystyivätkö keltavuokot pitä­mään vai kenties laajenta­maan merkillisiä sisukkaita saarekkeitaan hallitsevan valkovuokkopeiton sisällä? Pieni uimaranta siellä oli, ja sinne näkyi kaupunki lä­hettäneen polkupyörillä parven iloisia ja kiireettö­miä ruotsinkielisiä tyttöjä rapsuttamaan talven tuo­mia ruo’onpätkiä ja muita kasvinjätteitä kasoihin leh­tiharavalla ja paljailla tas­suilla, ei koneen konetta ollut maisemassa, jokin purjevene seilaili hanhien ja kyhmyjoutsenten tavoin vastarannalla.
Sitäkin enemmän uhkaa sisältyi Inarin ja Paatsjoen ja Kessin erämaan toistatu­hatta kilometriä pitkään retkeen juhannuksen alla. Mutta siitä minä en kerro tässä, Kessi on luku sinän­sä.

*

Neljäs retki puuttuu kerto­muksesta vielä, se on syysretki. Mutta sitä ennen on käynyt selväksi, että nuo kolme retkeä luontoon Unkarinmatkan viidellä vii­kolla vahvistettuina, ovat olleet liian vähän, ne eivät ole pitäneet pystyssä. Tässä selonteossa on oikea jäsen­nys, oikea järjestys. Alussa kuvatut tunnot kotiseudul­la, kotona, ovat nousseet päällimmäisiksi. Kynnyk­seksi elämän tielle nousee se, että minä en pysty ole­maan, asumaan kotonani, jossa lasit helisevät ja sei­nät täräjävät, jossa jokai­nen pensas, jokainen mätäs ja jokainen puu on täynnä muistoja. Muistan erikseen sadat puuyksilöt, sadat lin­nunpesät, neliömetrilleen ja korkeudelleen maan pin­nasta — vaikka yhtään näistä puista ja mättäistä ei ole jäljellä.

Niinpä minä murtaudun pyörineni kujanjuoksua ulos tontilta, matkustan ys­tävieni luo, rasitan heitä toista toisensa jälkeen, ku­lutan tuhansia markkoja linja-autolippuihin, ajan samana päivänä Tampe­reelle ja sieltä Helsinkiin ja taas Tampereelle.

Olen pa­niikissa. Ruskaretki tuntu­reille, Ahvenanmaa, juna­matka Siperiaan, serkku­poika Andeilla Perussa kangastelevat mielessä, mutta voimat ja usko eivät riitä niihin, riittäisivätkö rahatkaan. Sitten minä olen välillä sairaalassa, vä­lillä lomalla sieltä, ja taas poissa sieltä. Kun pyöräilen kotiin sairaalasta, kuulen raivaustraktorin myrinän saunani takaa jo kahden kilometrin päähän. Ja moottorisaha poraa kalloa­ni, vielä se jotakin puun säippää löytää kotihaasta, ja ulvoo, ulvoo, ulvoo.

Minä etsin, sekin on jo tuhannes kerta, taas ja taas, jotakin sisältöä itsel­leni ihmisen touhuista. Mutta en minä saa eloa niihin. Ihmisen tuherrukset ja töherrykset, talot ja ta­varat, tötsät ja tötteröt, taulujen lotraus ja musiikin molina menevät ohi, eivät elähdytä. Näen sieluni sil­min edessäni ihmisen, suo­malaisen maanomistajan, tämän Koijärven padonpurkajan, punaniskaisen, harjastukkaisen, siansilmät tihruten itsepintaista, sa­meaa, unkeaa ilkeyttä: mi­nä kaadan, minä myyn harjun, minä myyn rannan, minä laajennan, minä myr­kytän, minä kaivan, minä perkaan, minä tasaan — ja luonnonsuojelijan minä poljen valtaojani pohjaan sylen syvyyteen.

Syön psyykenlääkkeitä, välillä vieroitan itseni niis­tä. Sairaalassa minulle sa­notaan: et sinä ole hullu, hullua sinusta ei saa teke­mälläkään, emme me voi pitää sinua täällä pitkään, sinä olet vain masentunut, ja se menee ohi. Minä ajattelen: tuleeko luonto Suo­meen ja Hämeeseen takai­sin? Meneekö talouskasvu ja tehometsätalous ja tehomaatalous ohi? Istuttaako joku voima uuttukyyhkyn ja liito-oravan ikihaavat kotihakoihini takaisin?

*

[Jatkuu kuvan jälkeen]

Kuva: Tuomo Hurme

Syksy jo saa, harmaa on maa. Saarikoski taisi ru­noilla, että syksy jo saa, minä en; se sopii tunnelmii­ni vielä paremmin. Syksyyn on päästy, en osaa selittää miten, olen tainnut olla ai­ka lailla poissa tolaltani.

Olin onnistunut jotenkin virittäytymään enti­seen rytmiin, kalastusammattini kausirytmiin. Mut­ta uljas uusi maailma oli tuonut uuden uljaan kuk­kasen, piilevän, joka mil­joonin mikroskooppisin hiukkasin kutoi verkkoni kymmenessä minuutissa paksuksi ja niljaiseksi lä­pinäkymättömäksi ryijyksi. Pyydykset ylös heti esitte­lyn jälkeen, avuliaat kalakaverit koteihinsa, pari viikkoa verkonpesua. Sit­ten on taas aikaa vaikka toisille jakaa.

Osoitan elonmerkkejä, lähden syysretkelle. Se on puolukkaretki, tarkoin har­kittu, tarkoin valittuun maaliin. Työnnän koppani, kahdeksan ämpäriäni, satulareppuni, telttani, makuu­pussini, polkupyöräni linja- autoon. Tampereelta tulee vaihtoautoon myös toinen koppa, toinen makuupussi ja polkupyörä. Tiedän ko­kemuksesta, että linja-au­tonkuljettajalla on rautai­set hermot, se on tässä maassa ainoa asia, jota ei rakennemuutoskaan vankuta.

Matkustan kaikkiaan satakaksikymmentä kilomet­riä ja näen neliökilometreittäin asfalttia, liittymiä, ramppeja, ylikulkusiltoja, alikulkutunneleita, kevyen­liikenteenväyliä, tehtaita, halleja, räävittyjä joutokenttiä, ja satatuhatta au­toa.

Valkeakosken jälkeen linjuri vierii puoli tuntia yhtenäistä metsää, entistä Sääksmäen–Lempäälän takamaata, minä osaan jo ulkoa ne kolme laihaa viisi- toistametristä männynhuiskaletta, jotka näkyvät kilo­metrejä kumpaankin suun­taan, ne ovat näiden taimistopöreikköjen ainoat ylispuut.

Seitsemisen kansallispuis­tossa mieli suunnitelman mukaisesti rauhoittuu. Olen tehnyt itselleni tiettä­väksi, että täällä ei ole aar­niometsää, ja osaan olla tyytyväinen keski-ikäisiin männiköihin, joissa vii­meisten jumalan kiitos va­rovaisten harvennushakkui­den kannot ovat muuttu­massa jäkälä- ja puolukkamättäiksi.

Onnistun joten­kin antamaan anteeksi, että puiston halki kulkevia van­hoja kapeita autoteitä ei ole purettu ja jätetty tai­mettumaan. Rämeet ovat neitseellisiä ja niiden kangasniemekkeissä iloitsen yksinäisistä vanhoista jät­töpuista ja muutamista oi­keista keloista. Ja rauha on riittävä, tuudittaa oikealla tavalla, vain harvoin mu­rahtaa auto, metsästäjien laukaukset kimahtelevat hyvin etäisinä puiston rajo­jen takaa.

Itse asiassa olen nyt jah­taamassa varsinaista elä­mystä. Minulla on ollut kummallinen aukko elä­mässäni. Niin tarkkaan kuin olen kolunnut suoma­laisen metsän Vaasan saa­ristosta Kuhmoon ja Han­koniemen hiekkakankailta pohjoisen mäntyrajalle, niin syksyinen metsä on mi­nulle uutta. Koko nuoruu­teni olin syksyt paljailla merenluodoilla, sen jälkeen aina ja joka päivä vesillä, järvellä tai merellä.

Nyt sit­ten koen täydellisen metsän ja suon syksyn, puolet päi­vistä sataa yöllä ja aamulla on sankka ja salaperäinen syyssumu, kolmekymmentäyksivuotta vanha pikkui­nen Sopu-telttani ja ma­kuupussit kastuvat läpimäriksi juuri niin kuin pitää­kin.

Luonto on meille ylen­palttinen. Paikalliset kurjet ovat vielä Pohjolassa ja raiuttelevat aamunsaras­tuksessa kahdella suunnal­la. Ja muutaman tunnin välein lentää joutsenpari leiripaikkamme editse rä­meen yli, hitaasti, kävely­vauhtia, risteillen ja pol­veillen, ja koko ajan luikkaillen ja toitottaen maise­man täydeltä. En ole ikinä nähnyt tämmöisiä operaa­tioita, onko parilla isot poikaset jossakin lähilammessa ja kuuluttaako se re­viiriään vielä syysmyöhällä.

Toisena päivänä onni sit­ten kääntyy. Suomi astuu kuitenkin kuvaan. Puiston sydämessä komeimman ne­van reunassa alkaa jo kau­kaa häämöttää outo paljas aukko, tyhjänä pohottava repeämä maaemon rinnas­sa. Pian olemme paikalla: pikkutien poskeen on raa­deltu monen aarin suurui­nen kenttä, parkkipaikka ja kaiketi näköalapaikka kymmenille autoille. Rai­vaustraktori täydessä va­rustuksessa röhöttää työ­maansa reunassa. On vii­konloppu, ja peto juroo hiljaa paikallaan. Olisim­mepa tulleet viikolla.

Silmittömän epätoivon kuuma aalto käy lävitseni. Minut yllätettiin taas, sit­tenkin, vaikka olen koet­tanut opetella joka hetki varautumaan pahimpaan, pitämään tuntohermot py­syvästi ihokarvojen kärjis­sä, aavistusaistin herkkänä. Samalla pelottaa: mitä jos olisi ollut arki, olisinko voinut selviytyä tästä ilman veritekoja.

Silmittömän epätoivon kuuma aalto käy lävitseni. Minut yllätettiin taas, sittenkin, vaikka olen koettanut opetella joka hetki varautumaan pahimpaan..

Retkitoverini takia minä nielen paljon, pysyn paluu­matkankin melkein perus­lukemilla. Mutta kotiin tul­tua ratkean, jälleen, kuin­ka monta kertaa minä kes­tän, onko tämä jo viimei­nen kerta. Makaan käppy­rässä, sikiöasennossa, ja olen murheen tihentymä. Välillä oikaisen itseni vuo­teella ja olen vihan tihenty­mä.

Minä tunnen, tiedän ja näen läpi kaiken, osaan tehdä analyysit ja synteesit, mutta se ei auta mitään.

Törkysuomalaiselle minä en mahda mitään. Minä tunnen tämän maanmieheni, joka tulee Seitsemisen Kivinevan parkkipaikalle. Kurun kunnan matkailunähtävyyksien luettelon nimero seitsemäntoista, vanha mylly, ompas komea myllu, viisi minuuttia, kahdeksantoista, vanha kestikievari, onpas rakennuksia, eiks niillä oo täällä mitään, edes minkäänlaista kioskia, kolme minuuttia, yhdeksäntoista kaunis neva, no kaikkea kanssa, mutta mennään järjestyksessä, helvetti mitä karjapolkuja, no tässä, jaa neva, sehän on suo, katos katos mikä turbomersu tulee, luulee olevansa laivan kapteeni, eikä kun ämmä ratissa, jo on aikoihin eletty, no kersat, älkää ulvottako sitä mankkaa niin saatanasti, ja mitä perhanaa, älkää tiputtako niitä karkkipapereita sinne jalkoihin, heittäkää ulos ikkunasta, onhan autossa ikkunat, mennään taas, tässä on vielä viidet nähtävyydet ja tunnin päästä pitäis olla jo Matikaisilla Porissa.

Sattuu niin, että kun olen vähän asettunut kuumimmasta vihasta kolean autiuden tilaan, tulee Pertti Seiskari käymään mökilläni. Hän kertoo, että UKK-puiston opastuskeskus on maksanut seitsemän miljoonaa. Hänkin, vaikka on virkamies, on kiukkuinen ja sanoo, että sillä rahalla olisi ostettu seitsemäntuhatta hehtaaria soidensuojeluohjelman suota. Hän kertoo paljon muutakin, ja kaikki on kauheaa, muuta kuin kauheaa ei Suomesta voi kertoakaan. Ministeriöt sabotoivat tahallisesti eduskunnan hyväksymiä kansallispuistoja, määrärahoja niiden lunastamiseen ei myönnetä, käyttöoikeus palautuu alueiden yksityisille omistajille. Pian Seiskarin lähdön jälkeen näen lehdestä, että Seitsemisen puistoon rakennetaan opastuskeskus neljällä miljoonalla markalla. Taivaiden kaikki jumalat, tästä ei saastaisuus enää syvene.

Totisesti minä en ymmärrä näitä pekkanborgeja ja raunoriihijärviä, jotka antava töhriä vaivalla saadutdut isänmaan viimeiset kei­taat parkkikentillä, nuotiokatoksilla, erämaapuhelimilla, portailla erämaajoen törmässä. Miten he voivat päästää roskaväen autoi­neen, oluttölkkeineen, jogurttirasioineen pilkkaa­maan ja häpäisemään py­hätön, joka on maailman vanhinta katedraalia py­hempi? Kunpa ukkonen polttaisi ja hunni hävittäisi heidän rumiluksista rumilusmaisimmat lintutorninsa ja opastuskeskuksensa kaikkine vitriineineen ja pistekarttoineen, jotka riis­tävät vaeltajalta oman löy­tämisen ilon.

Onko heidän ihmistuntemuksensa sitä ta­soa, että he luulevat saa­vansa parkkikenttien poru­kasta luonnonystäviä? Eivätkö niille riitä sadat rie­hat ja oopperajuhlat ja lai­varisteilyt ja niiden kaka­roille Zoolandiat, Näsinneulat ja peuhamaat? Eikö niille riitä koko muu maa, yhdeksänkymmentäyhdeksän prosenttia?

En minä vaadi kansallis­puistoja itselleni, siellä saa tulla vastaan vaikka viiti­senkymmentä vaeltajaa päivässä, joko yksin tai notkean eräoppaan vetä­mässä ryhmässä, mutta omilla jaloillaan kulkien ja metsän ehdoilla. Kun Niemelän Teuvon kanssa is­tuimme kesäkuussa Kessin retkellä Ison Laklemijärven rannassa ja vehtailimme uteliaan kuikkaparin kans­sa, joka lähestyi lähesty­mistään, niin kyllä sydä­messä läikähti lämpimästi, kun vastarannan hyllyvälle rämeelle putkahti meitä huomaamatta erämaasta päin nuori pariskunta ja näkyi hetken levähtävän julmetun korkeisiin rink­koihinsa nojaten.

*

Mieleeni on ahdingossa noussut kaksi juttua Suo­men lähihistoriasta. Toisen kuulin kauan sitten kyläläi­siltä Ilomantsin Möhkössä. Viime rauhanteossahan Ilo­mantsi repäistiin pitkittäin kahtia. Vanha mökinmies itäosasta siirrettiin tälle puolen uutta rajaa. Heinä­kuussa hän lähti kontteineen parhaalle hillasuol­leen. Venäläiset rajavartijat ottivat kiinni, toruivat sor­mi pystyssä ja toivat rajal­le. Pian ukko yritti toiseksi parhaalle suolleen. Raja­vartijat tulivat, ärjyivät ja tönivät ja taluttivat Suo­men puolelle. Kolmannelta nevalta venäläiset veivät ukon veneellä pitkiä mat­koja, sitoivat silmät, am­puivat korvan juuressa, an­toivat ymmärtää, että nyt viedään teloitettavaksi. Toivat sitten rajalle ja an­toivat vielä selkään. Nyt ukko uskoi ja pysyi. Mutta ei kotiutunut ja riutui pian pois.

Toisen jutun kertoi lan­koni Pentti Ruohonen, jo­ka seurusteli Virolahdella saaristolaisten ja merivartijoiden kanssa. Siellä ei muuan kalastaja malttanut pysyä poissa parhailta ra­jan taakse jääneiltä lohipaikoiltaan. Hän ei ollut mikä tahansa ukko, vaan hankki nopean veneen, jol­la luuli pärjäävänsä. Merivartijat olivat partioajossa pitkin merirajaa, kun kuu­livat jumalatonta ampumi­sen melskettä naapurin puolelta. Pian tuli luotojen välistä tuttu vene villiä sik­sakkia kurvaillen ja yhtä nopea venäläinen vartiovene perässä ankarasti tykil­lään mäikyyttäen. Tämän puolen virkaveljet eivät keksineet muuta apua kuin panna veneensä hälytyspillin soimaan täysillä, jotta takaa-ajettu älyäisi oikaista suorinta reittiä omalle puo­lelle turvaan. Mutta pikavene kampesikin jyrkästi si­vulle ja selviytyi vasta pit­kän ja hurjan kiertoajelun jälkeen Tynkäsuomeen. Merivartijat löysivät ve­neen jäähyltä saaren suo­jassa, kalamies oli vieläkin suunniltaan, kädet ratista hervonneina, ja vaikersi sil­mät pystyssä: hyö ampuut ja työ soitatta torvee, mi­hin mie mään?

*

Pian tulee talvi ja lumi peittää tärvellyn, teuraste­tun maan. Mutta sen jäl­keen on taas kevät, armot­tomana. Mihin minä me­nen?

arkiston aarteitapentti linkola

Tilaa uudistunut Suomen Luonto!

Tunne luontosi ja tue luonnonsuojelua, tilaa lehti tai digilukuoikeus!