Naalin elinalue on kapea. Se asustaa Lapin karuilla ja puuttomilla tunturialueilla, missä se saalistaa mieluiten pieniä jyrsijöitä, etenkin sopuleita.

Tämä ei kuitenkaan johdu siitä, etteikö naalille voisi kelvata muukin. Se pystyy tarpeen vaatiessa hyödyntämään monenlaista ravintoa haaskoista marjoihin ja etsimään ruokaa vaikkapa metsästä.

Vielä 1900-luvun alussa naalilla oli Suomessa vahva jalansija. Esimerkiksi Kilpisjärvellä naalit ilmestyivät talvisin paljakoiden pesimäpaikoilta alas metsiin saalistamaan. Erityisen huonoina sopulivuosina naalit lähtivät vaelluksille, jotka saattoivat ulottua Etelä-Suomeen asti.

Naali metsästettiin 1900-luvulla Lapista häviämisen partaalle. Laji rauhoitettiin, mutta metsästyksen lopettaminen ei saanut napakettuja palaamaan takaisin vanhoille elinalueilleen. Jokin oli muuttunut.

Lajin olemassaolo riippuu resursseista, jotka se kykenee hyödyntämään, mutta myös niistä rajoitteista, joiden armoilla se on. Naalin elinaluetta rajaa merkittävästi sen vahvin kilpailija, kettu.

Kettu on laajimmalle levittäytynyt maapeto koko maailmassa. Kuva: Shutterstock

Kettu on naalia isompi ja sopeutumiskykyisempi. Se kilpailee osin samasta ravinnosta ja voi napata naalin pesäkolot omaan käyttöönsä.

Kun kilpailu käy ylivoimaiseksi, kannattaa väistää. Naalin etu on, että se sietää ankarampaa kylmyyttä kuin kettu. Ilmaston lämmetessä se on kuitenkin joutunut väistämään yhä kauemmas pohjoiseen ja ylös tuntureille, pois lauhoilta rannikkoalueilta. Ketun matkaa on jouduttanut sen kyky löytää suojaa ja ruokaa ihmisten nurkista.

Kettujen metsästäminen on tästä syystä keskeinen naalin suojelukeino. Pitkäjänteinen työ on vähitellen alkanut tuottaa tulosta, ja tänä kesänä naali pesi onnistuneesti Suomessa kolmatta kesää perä­jälkeen.