142/2020

Ensi reissulla Varanginvuonon rantoja lintuharrastaja- ja kuvaajakollegani kanssa aikanaan polkupyörällä ajellessa kiintyi huomio tutun lintulajin täysin erilaiseen käyttäytymiseen tundran laidan pikkukylissä kuin Etelä-Suomessa. Tuo lintu oli harakka.

Pohjois-Norjassa harakka hyppeli eloisana talojen pihalla ja suurikokoinen risupesä oli kyhätty matalaan tunturikoivuun näkyvästi keskelle pihamaata. Harakan säksättävä nauru kuului miljööseen ja linnun pakoetäisyys oli lyhyt.

Varmasti harakka oli vuonon kylissäkin valpas ja sillähän on tunnetusti äärimmäisen nopeat refleksit jos vaara uhkaa. Mutta ihmisen ja harakan läheinen suhde näkyi vahvasti linnun käyttäytymisessä. Harakka ja ihmiset luottivat toisiinsa ja harakka oli varsin peloton pihapiirin lintu – ehkäpä se sai pihassa suojaakin. Suomessa harakka – vaikka eli lähellä ihmistä – kuitenkin varoi tätä visusti.

Harakasta, sen kohtaamisesta tai vaikkapa naurusta, on Suomessa tallennettu runsaasti kansanperinnettä ja monenlaisia uskomuksia. Yleensä harakka toi huonoa onnea. Jos vaikka kalaan lähtiessä osui harakka vastaan, kannatti kääntyä takaisin, ainakaan saalista ei ollut odotettavissa!