Jo lapsena vietin paljon aikaa tällä kyseisellä aukiolla samaan aikaa kun vanhempani ja sisarukseni keräilivät ympärillä levittäytyvistä valoisista mäntymetsistä ja tienvarsilta mustikoita, vadelmia, puolukoita, kangasrouskuja tai herkkutatteja, mitä siellä milloinkin oli kerättävissä. Samalla aukiolla olen kohdannut elämäni ensimmäiset kangassirkat ja kanervatöpökatit, kyrmypalokärpäsen, okrasepän, pikkuriikinkukkokehrääjän ja lukemattomat muut lajit. Aukion horsmakasvustoista on lähes poikkeuksetta löytynyt horsma- ja matarakiitäjien upeita toukkia. Niittykukissa on pörränyt auringossa kimaltelevia kulta- ja kuparikuoriaisia sekä naamioitumisstragian valinneita kimalaiskuoriaisia. Välillä on ollut polvet ruvella, kun olen yrittänyt juosta kiinni hiekalla kipittäviä ja helposti lentoon lähteviä hietikko- ja kenttäkiitäjäisiä. Toisinaan sormet ovat tuoksuneet haavanlehtikuoriaisten toukilta. Mutta mikä tärkeintä, aina on löytynyt jotain uutta ja mielenkiintoista.

Aukio on muuttunut hämmästyttävän vähän siitä millainen se oli lapsuudessani. Maisema on säilynyt avoimena ennen kaikkea sen yli kulkevien voimalinjojen ansioista. Pusikoita on jouduttu raivaamaan säännöllisin väliajoin pois ja maata peittää laajat kanervakasvustojen matot. Lähistöllä kasvaneet metsät eivät tietenkään ole välttyneet hakkuilta ja silmä joutuu aina pitkän aikaa totuttelemaan uuteen näkymään. Mutta kyllä sekin on tullut todistettua, että maasta törröttävät kannot ja hitaasti nousevat männyntaimet tarjoavat nekin elinympäristöä ja ravintoa monille lajeille, kuten latikoille ja typpyluteille, sepille ja jäärille, kärsäkkäille ja leppäpirkoille… ja niin edelleen.

Pieni hiekkakuoppa aukion kyljessä on säilynyt samannäköisenä vuosikymmeniä. Kivi vain tuntuu kummallisesti kutistuneen lapsuusajoistani. Kuva: Tapio Kujala.

Voimalinjojen alta on raastettu kasvillisuus rankemmalla kädellä, kun uusi linja on pystytetty aiempien viereen. Kestää hetken ennen kuin maisema toipuu entiselleen, mutta pian rinteessä kasvaa jälleen pajupusikoita ja kukilla surisevat hyönteiset peittävät voimalinjojen sähköisen hurinan alleen. Kuva: Tapio Kujala.

Tarkalleen kymmenen vuotta sitten aukio paljasti uusia aarteita. Hyönteisharrastukseni oli vasta syvenemässä haluun oppia tunnistamaan eri lajeja tarkemmin, joten kun pitelin silloin kädessäni aukion läheltä löytynyttä upeaa toukohärkää, en vielä osannut sanoa, että se oli nimenomaisesti isotoukohärkä (Meloe proscarabaeus), puhumattakaan siitä että olisin tiennyt lajin olevan siihen aikaan äärimmäisen uhanalainen ja ettei sitä ollut löytynyt koko maasta useisiin vuosiin. Valokuviakaan löydöstä ei vielä jäänyt muistoksi.

Vuonna 2011 keväällä palasin aukiolle kameran kanssa. Tarkoituksena oli tietysti löytää toukohärkiä uudelleen ja ottaa niistä kuvia. Olettamus oli, että laji olisi yleisempi sinitoukohärkä (M. violaceus) ja totta puhuen luottamus lajin löytämiseen ei ollut kovin korkealla. Toisin kuitenkin kävi ja toukohärkiä löytyi paitsi nopeasti myös pilvin pimein. Niitä oli niin paljon, että päälle astumista sai kirjaimellisesti varoa. Matkassa oli myös epäonnea. Olin juuri vaihtanut pokkarin ensimmäiseen järjestelmäkameraani ja asetukset olivat ennemmän kuin hieman hakusessa. Kuvat olivat kaikkea muuta kuin teräviä ja tämän lisäksi onnistuin tyhjentämään muistikortin ennen kuin olin siirtänyt kuvat tietokoneelle. Ihan kuin toukohärkien salaisuus ei olisi halunnut vielä paljastua. Sain osan kuvista palautettua, mutta lajin määrittäminen tuntui tuskastuttavan hankalalta. Niinpä asia jäi vielä hautumaan.

Seuraavana keväänä kameran asetukset olivat jo paremmin hallussa ja koska toukohärkiä löytyi taas runsaasti – sadoittain – sain yllin kyllin riittävän tarkkoja kuvia. Mutta miten sitä etuselän takareunan muotoa piti oikein katsoa, kun joillakin yksilöillä reuna oli lähes suora ja osalla selvästi tai ainakin jonkin verran kaareva – pitikö sen aina olla viivasuora? Kokemattomuudesta huolimatta oma mielipiteeni oli, etteivät otukset olleetkaan sinitoukohärkiä vaan isotoukohärkiä. Tämä herätti pelkkänä ajatuksena jännittävän tunteen sisälle.

Yksin en kuitenkaan uskaltanut lukita vastauksen. Ei auttanut kuin kysyä mielipidettä muualta ja otin yhteyttä John Waltersiin, englantilaiseen entomologiin joka oli laatinut verkkoon toukohärkien tunnistusoppaan. Hän varmisti lajin nopeasti isotoukohäräksi. Otin seuraavaksi yhteyttä Suomen ympäristökeskukseen, koska olin jo ymmärtänyt lajin erityisen suojelutarpeen. Syke:n vanhempi tutkija Ilpo Mannerkoski kävi Hausjärvellä vielä samana keväänä ja löysi itse yhden elävän yksilön. Samana vuonna lajista oli tehty myös toisaalla havainto – Asikkalan suunnilta mikäli oikein muistan.

Aikuistuttuaan toukohärät ovat pieniä ja peitinsiivet peittävät takaruumiin lähes kokonaan. Kuvassa on naarasyksilö, sukupuolen tunnistaa helposti suhteellisen suorista tuntosarvista. Kuva: Tapio Kujala.

Koirailla tuntosarvissa on selvä mutka. Ne ovat myös kooltaan jonkin verran pienempiä. Kuva: Tapio Kujala.

Aikuinen, munintavalmis isotoukohärkänaaras on vaikuttavan kokoinen pötkylä. Kuvassa näkyy hyvin etuselän takareunan suora muoto, joka erottaa lajin sinitoukohärästä. Kuva: Tapio Kujala.

Vuoden 2013 keväällä kävin kartoittamassa lähiympäristöä ja löysin isotoukohärkiä useasta uudesta paikasta, oikeastaan kaikista niistä kohteista, joita olin edellisenä kesänä silmäillyt potentiaalisina elinympäristöinä. Mieleenpainuvin kokemus syntyi ennen kuin olin edes päässyt suunniteltuihin kohteisiin. Ajoin asfalttitietä 80 km/h nopeudella ja näin jonkin mustan otuksen tallustelevan tiellä. Jarrut pohjaan ja auto ensimmäiseen sopivaan levennykseen parkkiin. Toukohärkähän se oli ja läheisellä nuoren lehtimetsän läpi kulkevalla metsäpolulla niitä löytyi kymmenittäin lisää. Seisoin hetken aikaa kuivien lehtien päällystämällä polulla. Oli muuten täysin hiiren hiljaista, mutta kaikkialta ympäriltäni kuului rapinaa, kun toukohärät kulkivat lehtien päällä ja seassa. Ei siinä voinut kuin nautiskella elämyksestä hetken aikaa. Ennen kuin jatkoin matkaani, pelastin vielä yhden asfalttitielle eksyneen kuoriaisen jäämästä auton alle.

Toukohärkien etsimisestä ja havaintopaikkojen tarkistamisesta tuli tämän jälkeen kevään aloittava rituaali ja on ollut ilo kohdata niitä edelleen, vaikka sittemmin isotoukohärät ovat levinneet ja runsastuneet huomattavasti eikä niitä enää luokitella uhanalaiseksi, ainoastaan silmällä pidettäväksi lajiksi. Kahtena aiempana keväänä olen päässyt paikoille valitettavan myöhään, eikä minulla ole ollut mahdollisuutta nähdä eläviä toukohärkiä – kuolleiden yksilöiden löytyminen on sentään vahvistanut, että laji ei ole kadonnut esiintymispaikoiltaan – ja sen vuoksi tämänkeväinen jälleennäkeminen oli entistä mukavampi. Alkuperäinen löytöpaikka on vain kärsinyt silminnähden ja paikalliset kannat ovat ainakin tilapäisesti kokeneet suuria tappioita voimalinjojen korjaustöiden vuoksi. Toivoa sopii, että saadessaan taas rauhaa useammaksi vuodeksi, kannat palaavat ennalleen.

TOUKOHÄRKIEN IHMEELLINEN ELÄMÄ

Jos miettii Suomessa esiintyvien lajien elämäntapoja, toukohärät lukeutuvat epäilemättä mielenkiintoisimpien joukkoon. Niiden elämänkierto on suorastaan hämmästyttävä ja on ihmeellistä, miten kierto pystyy jatkumaan vuodesta toiseen samaa erikoista kaava noudattaen.

Suomessa tavataan tällä hetkellä kolmea toukohärkälajia: isotoukohärkä (Meloe proscarabaues, sinitoukohärkä (M. violaceus), typytoukohärkä (M. brevicollis). Typytoukohärkä oli pitkään luokiteltu maasta hävinneeksi huhtihärän (Apalus bimaculatus) lailla, mutta siitä on tehty ilahduttavasti muutamia uusia havaintoja, mm. Kirkkonummelta.

Toukohärät aikuistuvat aikaisin keväällä ja kömpivät ylös erakkomehiläisten maapesistä, joissa ne ovat eläneet loisivina toukkina. Ne ovat aluksi pieniä ja peitinsiivet peittävät koko takaruumiin. Talviunten jälkeen toukohärät ovat nälkäisiä ja nakertelevat ahnaasti kevään ensimmäisiä ruohonkorsia. Samalla niiden takaruumis turpoaa. Kun parittelurituaalit on saatu toteutettua ja munat alkavat olla valmiita haudattavaksi kukkien juurille, ovat naaraat  muhkeita, lähes viisisenttisiä pötkylöitä.

Ensimmäiset maasta esiintyöntyvät heinät tarjoavat toukohärille elintärkeää ravintoa muuten vielä kovin karussa elinympäristössä. Kuva: Tapio Kujala.

Syömistä ei lopeteta edes parittelun aikana. Kuva: Tapio Kujala.

Munintavalmis naaras kaivamassa kuoppaa munilleen. Kuva: Tapio Kujala.

Tässä taitaa olla muninta käynnissä. Anteeksi häiriöstä! Kuva: Tapio Kujala.

Kun kasvit nousevat korkeammiksi ja alkavat kukinnoillaan houkutella mehiläisiä vieraikseen, toukohärkien esitoukat, triunguliinit ovat valmiita. Munista kuoriuduttuaan ne kiipevät kasvien varsia ylös ja odottavat kärsivällisesti sopivan isännän saapumista paikalle. Käytännössä ne tarraavat kiinni mihin vain pystyvät, oli se sitten mehiläinen, kärpänen, kovakuoriainen tai kukkahämähäkki. Vain harvat ja valitut onnistuvat tavoitteessa ja saavat kyydin erakkomehiläisten pesäkoloihin, joissa ne muuttavat muotoaan matomaisiksi toukiksi ja asustavat loisina aina seuraavaan kevääseen. Ravintonaan ne hyödyntävät mehiläisen munia, toukkia ja ruokavarastoja. Todennäköisyys tähän ei ole välttämättä kovin suuri, mutta toukohärkien tapauksessa määrä korvaa laadun ja triunguliinitoukkia onkin liikkeellä sopivana aikana valtavia määriä. Yksi naaras voi munia kaksi- tai kolme kuukautta kestävän aikuisikänsä aikana tuhansia munia.

Isotoukohärän triunguliineja kukassa odottamassa kyytiä erakkomehiläiseltä. Kuva: Tapio Kujala.

Määrä parantaa lajinjatkamisen todennäköisyyksiä. Triunguliineja voi kiipeillä kasveilla massoittain. Kuva: Tapio Kujala.

Muutama onnekas triunguliini on päässyt erakkomehiläisen kyytiin ja tulevat jatkamaan lajin elinkiertoa. Kuva: Tapio Kujala.

Toukohärät eivät ole erakkomehiläisten ainoita riesoja, pesissä loisivat myös villakärpästen toukat. Aikuisilla villakärpäsillä on hauska tapa lentää mehiläisten pesien yläpuolella ja pommittaa niitä munillaan ilmasta.

Yksi asia on vielä selvittämättä. Kuinka nämä isot, hidasliikkeiset ja lentokyvyttömät kuoriaiset selviävät avoimessa ympäristössä joutumatta lintujen ja muiden ravintoketjussa ylempänä olevien eläinten ravinnoksi? Toukohärillä ei ole kuin yksi keino puolustautua, mutta tehokkuudeltaan se on ylivertainen: toukohärät erittävät häirittyinä polvinivelistään voimakasta myrkkyä, kantaridiinia. Myrkky voi aiheuttaa ihmisenkin iholle ärsytysoireita, joten jos toukohärkiä milloinkaan sattuu näkemään, on parempi tyytyä ihastelemaan niiden elämää vähän etäämpää.

Myrkky tihkuu polvinivelistä samalla kun kuoriainen esittää kuollutta. Kuva: Tapio Kujala.