Olemme asuneet useissa vanhoissa hirsitaloissa, mutta nykyinen kotimme on ensimmäinen, jonka keittiössä ei ole vilistänyt pikkujyrsijöitä. Kummallista. Olisiko niin, etteivät myyrät viitsi järsiä kulkuaukkoja seinien halltex-levyihin?

Metsämyyrät ovat siis pysytelleet pihalla. Tai mitä nyt jokunen yksilö on majaillut kasvihuoneessa. Yhtenä keväänä siellä nakerreltiin kurkun, kurpitsan ja härkäpavun siemeniä ennen kuin hoksasin suojata kylvöruukut verkolla. Olin aliarvioinut myyrän kiipeilijän taidot ja kuvitellut, että penkillä olevat ruukut pysyisivät turvassa. Metsähiiri on vielä metsämyyrääkin etevämpi kiipeilijä, mutta koska se on eteläisempi laji eikä niitä meillä Kainuussa esiinny, en ollut vaivautunut suojaamaan kylvöksiäni.

Metsähiiriä olisin jo kokemuksesta osannut varoa. Virossa asuessamme hämmästelin sitä, miten persoja metsähiiret ovat etenkin kurkun siemenille ja miten taitavasti ne niitä löytävät. Hiiret kiipesivät korkealle pöydälle, missä pidin kylvöruukkuja, ja erehtymättömällä tarkkuudella ne vainusivat kurkkujen siemenet, kaivoivat ne mullista ja pistelivät poskeensa.

Täällä Kuhmossa kasvihuoneessani energisesti häärännyt myyräyksilö ei lopulta tyytynyt vain siementen nakerteluun: eräänä päivänä huomasin sen rouskaisseen kahta tomaatintaimeani. Myyrä oli ilmeisesti todennut ne pahanmakuiseksi, joten se ei ollut syönyt niitä sen enempää, se oli ”vain” purrut taimet poikki. Lisätuhojen välttämiseksi viritin kasvihuoneeseen elävänä pyytävän loukun, ja tuskin olin selkäni kääntänyt, kun myyrä oli loukussa. Kiikutin sen uusille asuinsijoille, varmuuden vuoksi kotijokemme vastakkaiselle puolelle.

Metsämyyrällä on siron hiirimäinen olemus ja se on myös etevä kiipeilijä.

Myöhemmin totesin myyräntyöstä olleen hyötyä, sillä tomaattisatoni porrastui mukavasti: puraistut, kasvultaan hidastuneet taimet kypsyttivät tomaatteja siinä vaiheessa, kun muut olivat jo lopettelemassa. Siinä taas opetus, ettei eläinten aiheuttamista vahingoista kannattaisi aina pitää mekkalaa.

Metsähiiriä en silti kotiini sisälle kaipaa. Ne ovat aika vonkaleita ja niiden kiipeilytaidot ovat sitä luokkaa, että ne pääsevät minne vain. Lauri Siivosen toimittamassa Suomen nisäkkäät -kirjassa (1972) kerrotaan, kuinka Puolassa Bialowiezan metsän sääasemalla puiden latvuksiin laitettuja kosteusmittareita silloin tällöin vioitettiin. Vuosikausia tihutyöt pistettiin lintujen syyksi, kunnes kojeisiin laitettiin loukkuja. Loukusta saatiin metsähiiri – 23 metrin korkeudelta.

Viron kodissamme metsähiiriä oli etenkin syyskaudella sen verran usein, että iltaisin tärkeä manööveri oli tyhjentää keittiön pöytätasot ja siirtää hiiriä kiinnostavat artikkelit turvaan kaappeihin. Leipiä pidimme pöydällä metallisessa laatikossa, jossa oli ylös liu´utettava kansi. Eräs hiiri tajusi homman ja yritti päästä leipien kimppuun punnertamalla kannen ylös. Kansi oli kuitenkin hiirelle hieman liian painava, joten se kolahti aina alas ennen kuin hiiri ehti pujahtaa laatikkoon sisään. Niinpä heräsin yöllä äänekkääseen jyskytykseen, kun kansi säännöllisen epäsäännöllisin väliajoin kolahti kiinni. Klonks… klonks… klonks… Eipä enää nukuttanut.

Aiemmin Pohjois-Karjalan kodissamme koiramme Mosse oli joskus onnistunut nitistämään yöllä tuvassa hyöriviä metsämyyriä. Virossa Mosse ei pikkujyrsijöiden mekastukselle enää korviaan lotkauttanut. Koira oppi nopeasti, että metsähiiriä oli turha yrittääkään pyydystää, ne olivat sille aivan liian nopeita.

Minä sain kuitenkin hiiriä elävänä pyytävään loukkuun ja kiikutin niitä sitten pyöräni tarakalla jonnekin etäämmälle. Mielestäni ne olivat identifioituneet väärin, ja vapautuksen hetkellä valistinkin niitä: Te olette metsähiiriä, ette kotihiiriä!

Peltohiiren tuntomerkki on selässä kulkeva musta juova. Koivuhiirellä on samanlainen mutta sillä on myös huomattavan pitkä häntä.

Virossa oli myös peltohiiriä, jotka eivät aina pysyneet pellolla. Metsähiiriin verrattuna peltohiiret olivat kuitenkin vaivattomia alivuokralaisia, sillä ne tyytyivät elämään lattian tasolla. Varmistin asian laittamalla jyviä ja muuta naposteltavaa yhteen keittiön nurkkaukseen. Katsoin, että välillämme vallitsi kirjoittamaton sopimus: hiiret eivät rieku pöydillä kakkimassa ja pissimässä niin kauan kuin minä syötän niitä lattialle. Yksi peltohiiri kuitenkin rikkoi sopimuksemme, jäi loukkuun ja joutui kyyditettäväksi.

Peltohiiri nauttimassa keittiön nurkkauksen tarjoiluista.

Yhtenä kesänä Virossa meillä oli myös rottia. Ne eivät tunkeneet sisälle taloon vaan asuivat kanalan perustuksissa. Sieltä ne tekivät vierailuja kanalan puolelle nauttimaan kanojen jyvistä ja puuroista. Rottien kulkua oli mahdotonta estää, sillä ne käyttivät kanojen luukkua ja tikkaita siinä missä kanatkin. Vaikka miten eläinten ystäviä olemmekin, rottaperheen pesiytyminen tuntui huolestuttavalta. Rotathan saattavat tappaa kanojen tipuja. Pari yksilöä saimme elävänä pyytävään loukkuun, ja ne kyyditettiin syrjäiseen paikkaan etäälle muista taloista. Tiedä sitten, kuinka nuo outoon ympäristöön joutuneet kulttuurieläimet pärjäsivät.

Muut olivat liian fiksuja erehtyäkseen loukkuun, ja niinpä lopulta turvauduimme myrkkyjyviin. Tarjoilussa oli tietysti huolehdittava siitä, etteivät kanat tai luonnon linnut päässeet niitä nokkimaan. Operaatio oli onneksi nopeasti ohi, rotat kuolivat eikä uusia enää tullut.

Rotta joutuu kyyditykseen.

Eläinten tappaminen niiden aiheuttamien todellisten tai kuviteltujen vahinkojen ratkaisuna on aina tuntunut väärältä. Rottien kohdalla hylkäsin kuitenkin periaatteeni. Samalla rottasuhteeni koki murheellisen muutoksen: lapsen hellän suojeleva asenne vaihtui aikuisen ankeaan pragmaattisuuteen. Lapsena näet hoivailin ja rakastin rottia – kaikista eläimistä ne olivat erityissuosikkejani. Tosin hoidokkini Asta, Amanda, Aake ja kumppanit eivät olleet villirottia vaan domestikaation muovaamia leppoisia kesyrottia, mutta silti, rotat olivat minusta hienoja eläimiä ja olisin ollut järkyttynyt, jos olisin nähnyt tulevaisuuden minäni virittelemässä julmia myrkkyjä niiden pään menoksi.

Rotanmyrkyt ovat vahvoja aineita, joissa on vakavat riskinsä ja eettiset ongelmansa, eikä niitä enää nykyään kenelle tahansa myydäkään. Rottaongelmia pyritään hoitamaan ennaltaehkäisevin keinoin sekä ammattilaisten suorittamin torjunnoin. Rotista kokonaan eroon pääseminen taitaa tässä viemäreiden ja jätteiden maailmassa olla silti mahdotonta. Ihminen on jätteiden tuottajana niin ylivertainen laji, että olisi suorastaan luonnonvastaista, ellei olisi kehittynyt jätteiden hyödyntämiseen sopeutuneita lajeja. Ihminen itse kun ei näytä tällaiseen hyödyntämiseen kovin tehokkaasti kykenevän.

Näistä linkeistä voi lukea lisää rotista: niiden tutkimisesta ja rottiin liittyvistä asenteista.

Asko saa piparia.