Edellisen kerran esittelimme kotiseutumme kämmeköitä: pieniä ja vaatimattomia metsän asukkaita, joita ovat harajuuri, herttakaksikko ja yövilkka.
Kainuun metsistä ja soilta voi löytää myös näyttävämpiä lajeja, kuten maariankämmeköitä, valkolehdokkeja sekä puna- ja kaitakämmeköitä. Viimeksi mainitut ovat tosin harvinaisempia; niitä kannattaa etsiskellä ravinteisilta lettosoilta.
Pakko kuitenkin myöntää, ettei nykyinen kotiseutumme ole mikään kämmeköiden paratiisi, ja siksi tällä kertaa loikkaamme Kainuun mailta eteläisille vyöhykkeille.
Ruotsissa Öölanti ja Gotlanti tunnetaan huippuhienoina kämmekkäsaarina, ja Virossa kämmeköiden ihailijat suuntaavat puolestaan Saarenmaalle. Itämeren saaret tarjoavat kämmeköille sopivia kasvupaikkoja – avoimia merenrantaniittyjä, laidunmaita ja lehtoja – mutta monille kämmeköille oleellista on myös niiden sijainti kalkkikivisellä perustalla. Kalkkikiveä peittää usein vain ohut maakerros, ja tällaisella niukan ketomaisella alvariksi kutsutulla biotoopilla monet kämmekät kukoistavat.
2000-luvun alussa asuimme kymmenkunta vuotta läntisessä Virossa Vormsin saarella, ja siellä pääsimme tutustumaan lajeihin, jotka Suomessa ovat harvinaisia tai joita Kainuun korvissa ei tavata lainkaan.
Yksi kauneimmista oli punavalkku, joita kasvoi heti kotimme läheisessä metsässä. Netin LuontoPortissa punavalkun todetaan olevan ”vaikeimmin tavoitettavia ja oikullisimpia kämmeköitämme”. Suomessa sitä on löytynyt yhteensä pariltakymmeneltä paikalta, useimmin Lohjanjärven seudulta. Artikkelin mukaan se ei kuki missään säännöllisesti, vaan usein yksittäinen kasvi on kukkinut kerran ja hävinnyt taas maan alle. Onkin vaikea sanoa, mikä esiintymä on jo hävinnyt ja mikä on yhä jäljellä.
Vormsilla punavalkkua löytyi melko runsaasti joka kesä, ja erityisesti se viihtyi vanhoja sammaleisia havumetsiä halkovien kärryteiden varsilla. Sellaisissa paikoissa oli sopivasti valoa ja toisaalta metsän suojaa. Niin, ja sitä kalkkia. Voisi kuvitella, että violetinpunaisessa kukassa olisi hieno tuoksu, mutta ei, punavalkku ei tuoksu eikä siinä ole mettä eikä siitepölyä. Kasvi tuntuu tuumivan, että pölyttäjille saa luvan kauneus riittää.
Punavalkun kukka, kaunis mutta ei palkitse pölyttäjiä.
Miekkavalkkua puolestaan kasvoi saarellamme vain yhdessä paikassa, missä vuosien mittaan näimme aina vain yhden yksilön. Kasvupaikalla rehotti sen verran heinikkoa, ettei Risto saanut siitä mielestään tarpeeksi edustavaa kuvaa. Suomessa miekkavalkkua esiintyy ainoastaan Ahvenanmaalla, ja sielläkin se on kovasti harvinaistunut. Kasvupaikat ovat tuhoutuneet metsätaloustoimissa tai kasvaneet umpeen. Ja kuten usein kauniille orkideoille käy, niitä myös poimitaan tai kaivellaan maasta ja yritetään (turhaan) siirtää puutarhoihin.
Tosin miekkavalkun merkittävin ”poimija” taitaa olla metsäkauris, jonka kanta Ahvenanmaalla on runsastunut. Se napsii mieluusti valkkujen latvoja. Näin kerrotaan Hannu Kämäräisen ylläpitämällä Pohjolan kasvien pauloissa -nettisivuilla. (Sivustolla kannattaa vierailla, siellä on runsaasti sekä tietoa että kuvia niin kämmeköistä kuin muistakin pohjolan putkilokasveista.)
Vormsilla metsäkauriit popsivat puolestaan tummaneidonvaippoja, joita kasvoi hiekkateiden varsilla, usein aivan paljaalla hiekalla. Tummaneidonvaipan kukat ovat tuoksuvia ja tarjoavat pölyttäjille mettä, joten ehkäpä niissä on myös kauriita miellyttävää makeutta, sillä hyvin usein kukkavana oli puraistu poikki.
Suomessa tummaneidonvaippa on harvinaisuus, jota esiintyy Koillismaalla, Pohjois-Karjalassa ja Pohjois-Savossa sekä uudempina esiintyminä paikoin Etelä-Suomessa. Kalkki on kasvupaikoille yhteinen tekijä, joko sitä on maaperässä luonnostaan tai pöllynnyt kalkkikaivoksista tai -tehtaista.
Tikankontti on pohjoisten vyöhykkeiden kämmeköistä ehkä näyttävin, ja niitäkin pääsimme Virossa ihailemaan. Viroksi kasvin nimi on kaunis kuldking, ja kultakenkä kertoo tietysti kukan väristä ja mallista. Sievä keltainen töppönen, joka kutsuu pölyttäjiä luokseen mutta ei kuitenkaan tarjoa mettä.
Kimalaisten tapaiset kookkaammat hyönteiset jatkavat saman tien matkaansa, mutta pienet hyönteiset liukastuvat helposti kukkatöppösen sisään eivätkä pääse sieltä ylös, sillä sen reunat ovat sisäänpäin kääntyneet. Kukan takaosassa näkyy kuitenkin valoa, mitä kohti hyönteiset kömpivät ja ängettyään itsensä ahtaasta käytävästä ulos ne saavat selkäänsä tahmaista siitepölyä. Voisi luulla, että tämän jälkeen hyönteiset eivät enää hairahtuisi tikankontin kukkiin, mutta niiden tuoksu on vastustamaton etenkin pienille maamehiläisille, sillä tuoksussa on samoja aineksia kuin mehiläisten omissa feromoneissa.
Suomessa tikankonttia tavataan hajanaisesti siellä täällä, mutta kasvupaikat eivät toki ole mitä tahansa vaan lehtoja tai ravinteikkaita lettoja.
Komea kukkija on myös soikkokämmekkä, jota Vormsilla kasvoi muun muassa kotimme läheisellä niityllä. Se aloitti kukintansa jo kesän alkupuolella. Suomessa soikkokämmekästä tehtiin ensimmäinen löytö vuonna 1983 Paraisilta; tosin juuri sitä ennen eräs 1860-luvulta peräisin oleva museonäyte Ruotsinpyhtäältä oli määritetty soikkokämmekäksi. Uusia esiintymiä on putkahdellut hyvin hajanaisesti ja satunnaisesti lähinnä eteläiseen Suomeen ja Ahvenanmaalle. Kasvupaikat ovat olleet kalkkiperäisiä tai ne ovat sijainneet esimerkiksi kalkkitehtaiden tuntumassa.
Soikkokämmekkä on tanakka ilmestys.
Kämmeköiden yllättävät ilmestykset johtuvat siitä, että ne tuottavat valtaisan määrän mitättömän pieniä siemeniä, jotka voivat ilmavirtauksissa kulkea pitkät matkat. Toisaalta koska siemenet ovat mitättömän pieniä, käynnistyäkseen ne tarvitsevat sienijuuren antamaa energiaa, eikä sopivaa sienijuurta välttämättä satu kohdalle. Ja kun moni laji tarvitsee kukoistukseensa kalkkipitoista maata, valtaosa siemenistä katoaa jälkiä jättämättä.
Vormsin saarella kohtasimme myös Suomesta jo hävinneen lajin, mesikämmekän. Niitä kasvoi pienialaisella alvarilla, kenttämäisellä maaläntillä, joka sateisina aikoina oli vetinen, poudalla rutikuiva.
Mesikämmeköitä tässä ja myös jutun pääkuvassa.
Pikkuruista mesikämmekkää ei voi kehua näyttäväksi, mutta siinä on samaa viehkeyttä kuin vaatimattomissa metsäkämmeköissämme. Ja kuten kasvin nimi lupaa, se ei huijaa pölyttäjiä vaan tarjoaa niille mettä. Pienet hyönteiset, kuten kärpäset ja etenkin loispistiäiset hoitelevat innolla pölytystä ja siementuotanto on yleensä hyvä. Sen lisäksi mesikämmekkä leviää kasvullisesti maanalaisten mukuloidensa avulla.
Suomessa mesikämmekkää tavattiin Hämeenlinnan Tuuloksesta, mutta sieltä se hävisi jo 1930-luvulla pellonraivauksen myötä. Ahvenanmaalla kasvupaikkoja oli kymmenkunta, mutta nekin menetettiin vähitellen laidunten umpeenkasvun myötä, ja viimeisin esiintymä tuhoutui tienoikaisussa vuonna 1975.
On tietysti mahdollista, että mesikämmekän siemen matkaa vaikkapa tuolta Viron Vormsilta Suomeen ja onnistuu laskeutumaan paikalle, missä kaikki mesikämmekän elämän edellytykset hoituvat, mutta hyvää tuuria siinä tosiaan tarvitaan.
Tilaa Suomen Luonto
Tue ajankohtaista ja asiantuntevaa luonto- ja ympäristöjournalismia. Tilaa Suomen Luonto ja tule mukaan luonnonystävien joukkoon!
Alk. 3 numeroa 23,40 €.