Dekkareissa murhatun ruumiin löytävät usein koiran ulkoiluttajat. Onneksi moista ei omalle kohdalleni ole sattunut, sen sijaan yhtenä aamuna Vekkua kakalle viedessäni löysin tontiltamme orkidean.
Kaunis ryhmä harajuuria – ja parhaassa kukassa!
Myöhemmin Risto löysi samalta paikalta lisää. Kasveja oli siellä täällä hajallaan peräti parikymmentä yksilöä.
Harajuuri kuuluu kämmeköihin ja on siis orkidea, mutta verrattuna kaupoissa myytäviin näyttäviin perhoskämmeköihin se on pieni ja vaatimaton. Toisaalta ehkäpä juuri siksi se on niin sävähdyttävä. On innostavaa löytää jotakin, jota ei ole helppo löytää.
Harajuuret kiinnittivät huomioni oudon keltaisen värinsä ansiosta. Sen sijaan pikkuruisia valkoisia kukkia piti oikein kumartua katsomaan. Ne ovat näkyvämpiä oikeastaan nuppuvaiheessa ruskeanpunertavina.
Nimestään huolimatta harajuurella ei ole varsinaista juurta vaan korallimaiseksi juurakoksi kehittynyt maavarsi. Olemus on inspiroinut tieteelliseen sukunimeen Corallorhiza. Maan alla piilotteleva ”koralli” on sienijuuri, jonka avulla lehtivihreätön kasvi saa ravinteensa. Sienijuuren kumppani saattaa olla vaikkapa kuusi tai koivu. Siementen kypsyessä harajuureen kehittyy kuitenkin myös vihreää väriä; se siis kykenee jonkin verran itsekin yhteyttämään.
Harajuuri on esiintymisessään salaperäinen, sillä se voi piilotella maan alla jopa vuosia, kunnes sopivissa olosuhteissa putkahtaa esiin ja kukkii.
Edellisen kerran löysimme viiden hehtaarin tontiltamme harajuuren 6.6.2016 eli lähes päivälleen kymmenen vuotta sitten. Nyt löytöpäivä oli 10.6. Paikka ei kuitenkaan ollut sama. Tuolloin kämmekät tököttivät koivuja kasvavalla kosteapohjaisella niityllä. Sen koommin emme ole näitä yksilöitä nähneet, vaikka paikka ei ole erityisesti muuttunut.
Harajuurten ryhmä tontillamme.
Tämän kesän harajuuret ilmestyivät tonttimme toiselle laidalle heinikkoiseen rinteeseen, missä seuralaisina kasvaa nuoria mäntyjä sekä yksi kataja ja muutama koivunkäkkärä. Aika epätyypillinen paikka. Omassa blogissaan Risto Sulkava toteaa harajuuren kasvupaikan olevan korpi – ja jatkaa: ”Yleensä rinne, jossa valuva vesi ylläpitää paksua ja pehmoista rahkasammalmattoa ja pienehköt kuuset varjostavat maata sopivasti. Harajuuri tykkää ravinteikkaasta vedestä, eli on sen kasvupaikalla yleensä saatavilla pohjavettä.”
Kosteapohjaisia korpimetsiä suosivalle lajille nykyinen metsänkäsittely on kauhistus. Sulkava kirjoittaakin, että ”vaikka useimmat kasvikirjat väittävät harajuurta yleiseksi, on selvää, että laji on vähentynyt dramaattisesti. Sille soveltuvat kasvupaikat on lähes poikkeuksetta ojitettu tai hakattu ja myllätty.”
Samaan pienten ja kiehtovien metsäkämmeköiden joukkoon kuuluvat herttakaksikko ja yövilkka. Herttakaksikko kukkii kesän alkupuoliskolla, tyypillisesti vähän myöhemmin kuin harajuuri. Yövilkan kukinta on puolestaan heinäkuussa, usein mustikoiden keruuaikaan.
Myös herttakaksikolle ja yövilkalle järeät metsätoimet avohakkuineen ja maan mylläyksineen ovat tuhoisia. Täällä eteläisessä Kainuussa retkeillessämme olemmekin löytäneet niitä vain suojelualueiden vanhoista metsistä.
Mieleeni on jäänyt Elina Grundströmin kirjasta Musta orkidea katkelma, jossa hän haastattelee Etelä-Suomen Lohjansaaressa asuvia sisaruksia Zoja ja Tamara Pienimäkeä.
Pienimäet harrastavat eksoottisten orkideoiden kasvatusta, mutta toki heitä ihastuttavat myös kotimaiset kämmekät. Sisarukset surevat sitä, kuinka monet lajit ovat kärsineet metsänhakkuista. Yövilkkaa he eivät ole enää viime vuosina nähneet lainkaan. Zoja toteaa: ”Ja niin paljon kuin me käymme mustikassa! Sekin paikka, jossa yövilkkaa saattaa vielä vähän olla, on merkitty hakattavaksi.”
Grundströmin kirja ilmestyi vuonna 2013 – ja kuinka paljon sen jälkeen onkaan metsiä avohakattu vielä lisää!
Herttakaksikot kukassa.
Tilaa Suomen Luonto
Tue ajankohtaista ja asiantuntevaa luonto- ja ympäristöjournalismia. Tilaa Suomen Luonto ja tule mukaan luonnonystävien joukkoon!
Alk. 3 numeroa 23,40 €.