Aloitin elokuun lopussa uuden työn. Se on ollut sen verran kuormittava, etten ole syys- ja lokakuussa jaksanut viedä pesuetta lähitienoota kauemmas retkille. Lähiluonto onkin pelastus ja henkireikä ruuhkavuosien keskellä, eivätkä lapset yleensä kauemmas toivokaan.

Lähimetsiin, -puistoihin ja -rannoille lähtiessä meillä ei usein ole mielessä mitään sen kummempaa teemaa. Joskus retkelle kuitenkin syntyy aihe spontaanisti. Esimerkiksi syyskuussa kuopus piirsi aarrekartan, jossa meidän talon luota lähti reitti eri puolille lähiötä. Kartan avulla kuopus – ainut, joka osasi karttaa tulkita – johdatti meidät kohti mahdollista aarretta.

Esikoinen on puolestaan viime aikoina ollut innoissaan selviytymisleikeistä. Säännöllisesti hän kysyy: ”Voimmeko leikkiä survival?” Sitten olemme pyytäneet jonkun kaverin mukaan puistoon tai metsään, ja lapset ovat rakentaneet majoja sekä leikkineet yksinkertaista elämää ruokaa keräillen ja metsästäen.

On meillä selviytymisretkilläkin tavallisesti ollut myös oikeaa ruokaa mukana, sillä eväsretki on yleensä aina onnistunut retki! Nyt ilmojen kylmetessä olen taas muistanut keittää termospulloon kuumaa mehua tai kaakaota.

Satunnaisesti lähiretki voi olla jotain tavallisesta poikkeavaa. Syysloman lopulla pyöräilin lasten kanssa Mustikkamaan metsään, jossa he pääsivät kiipeilemään Seikkailupuisto Korkeeseen ja minä sain ihailla ruskan värejä.

Tänne pääkaupunkiseudulle ei ole vielä satanut lunta muutamasta lupaavasta sääennusteesta huolimatta. Nyt odotammekin ensilunta ja ensimmäistä eväsretkeä lumiseen aikaan. Viime vuonna lumisen ajan retket olivat harvinaista herkkua. Toivottavasti tänä vuonna saamme juoda kuumaa kaakaota lumen keskellä vähän useamman kerran.