Teksti: Anni Kytömäki
Kuvat: Timo Nieminen, Mauri Leivo
Pääkuva: Esa Ervasti / Vastavalo

Mutta sitten näin jotakin, jonka rinnalla kaikki muut tuntuvat mitättömiltä ja jokapäiväisiltä. — Otan lakin päästäni, kun kumarrun ihailemaan tuota korven keskelle lahoavien lehtien voimasta syntynyttä luonnon rakennustaidon ja muototajun ihmettä.

37-vuotias kasvitieteilijä Niilo Söyrinki löysi syyskesällä 1945 Ruoveden Koverojärven liepeiltä metsän­emän, harvinaisen kämmekän. Raportissaan hän ikuisti tunnelman, jonka korpimaiden kulkija nykyäänkin kokee tiettyjen kasvien äärellä.

Metsänemän lisäksi vanhoissa ja varjoisissa havumetsissä tuikkii useita tähtiä: matalia kämmeköitä ja talvikkeja, joiden pienet kukat eivät leisku värejä vaan himertävät vaaleita ja vihertäviä sävyjä. Osa lajeista on varsin yleisiä. Esimerkiksi iso-, pikku- ja tähtitalvikki sekä yövilkka ovat monelle tuttuja. Harajuuren kohtaa harvemmin, herttakaksikko saa jo huudahtamaan, metsänemää retkeilijä ei tapaa ehkä koskaan. Säväyttäjiä ovat myös vaikkapa soikkokaksikko, pesäjuuri ja neidonkenkä – aina sen mukaan, missä päin Suomea kasviharrastaja tallustaa, sil­lä kaikki lajit eivät esiinny kautta maan.

Olen alkanut kutsua syvien metsien kasviaarteita virvaliekeiksi. Tarujen aarnivalkeiden tapaan ne näyttäytyvät melko kitsaasti, vavahduttavat sydäntä ja tuntuvat pakenevan tietymättömiin, jos niitä vasiten etsii.

Virvaliekit kukkivat pitkin kesää. Neidonkengän voi kohdata heti lumen sulettua, metsänemän puolestaan löytää usein sienestäjä. Muut asettuvat kukintakalenterissa niiden väliin.

Kasvikunnan virvaliekit ovat sopeutuneet kotiinsa metsään neuvokkaasti. Monet lajit lemahtavat yllättävän voimakkaasti, sillä puiden katveessa pölyttäjiä ei kannata houkutella väreillä vaan tuoksuilla. Jos pölytys onnistuu, talvikit ja kämmekät tuottavat runsaasti siemeniä, jotka ovat hyvin pieniä, painoltaan vain gramman miljoonasosia. Äkkiseltään tuntuu oudolta, että monen metsäkasvin siemenet ovat tomua – sen luulisi hukkuvan sammalten valtakuntaan. Siemenillä on kuitenkin strategia: ne liittoutuvat sienirihmaston kanssa. Kun sienijuuri uuttaa karikkeesta ravintoa ja toimittaa sitä kumppanilleen, kasvi jaksaa ponnistaa maanpinnan yläpuolelle.

Jotkut lajit, kuten pesäjuuri, metsän­emä ja harajuuri, ovat lähes lehtivihreättömiä. Näitä ulkoasultaan hivenen kummitusmaisia kasveja on vanhastaan kutsuttu lahon- tai mädänsyöjiksi. Ne tarvitsevat sienikumppanin ruokinta-apua läpi elämän.

Harajuurella harottavat juurten lisäksi myös kukat. Kuva: Mauri Leivo

Emäntä piiloutuu vierailta

Niilo Söyringin löytämän metsänemän elinalue, Kovero, on nykyään Helvetinjärven kansallispuiston huomassa. Moniaalla muualla salomaiden aarteet ovat joutuneet kärsimään ojituksista ja hakkuista. Metsänemä on taantunut jopa uhanalaiseksi. Metsänemä on ylipäätään hankalasti havaittavissa, koska se kukkii vain silloin, kun kevät ja alkukesä ovat olleet lauhat ja sateiset. Etelän lehtojen pesäjuuri varjelee yksityisyyttään metsänemääkin tarkemmin, sillä pesäjuuri voi kukkia maan alla.

Kämmekät ovat kiinnostaneet kasvitieteilijöitä kauan. Siinä missä nykyajan kasviharrastaja valokuvaa löytönsä, entis­ajan tieteenharjoittaja kaivoi kasvin ylös juurineen. Juurten muodosta on peräisin kämmeköiden heimon nimikin, sillä liuskaiset juurimukulat muistuttavat kättä.

Myös pesäjuuri ja harajuuri ovat saaneet nimen juurten mukaan. Pesäjuurella ne muodostavat tiuhan ”linnunpesän”, harajuurella sojottavat sinne tänne. Juuria ei kuitenkaan ole tarpeen tonkia esiin, sillä esimerkiksi harajuuren tunnistaa helpoiten siemenkodista: kasvin latvustertusta näyttää törröttävän pieniä, raakoja banaaneja.

Talvikit taiteessa ja taivasalla

Joskus nimi kuvaa kasvia runollisesti: havuntummaan korpeen tuo valoa yövilkka, ja keväisen metsän purppurainen, siron virsun muotoinen kukka on neidonkenkä.

Viehkot nimet ovat inspiroineet kirjailijoitakin. Kämmeköihin viittavia teoksia on useita, kenties tunnetuimpana Sirpa Kähkösen romaani Neidonkenkä (2009). Talvikki puolestaan esiintyy edukseen Zacharias Topeliuksen runossa Roineen rannalla, jonka Elina Vaara on suomentanut. Runo kuvaa kertojan yksinäisyyttä: rinnalla ei ole lajitoveria, vaan ”luuvan tähkä on veljyeni, niityn talvikki siskosein”.

Olen miettinyt, mitä talvikkia runossa tarkoitetaan, sillä talvikit eivät kasva niityillä. Todennäköisesti Topelius ja Vaara eivät kuitenkaan erehtyneet vaan viittaavat tähtitalvikkiin, joka hämyisten korpien lisäksi kykeni elämään myös laidunmetsissä, karjapolkujen varsilla.

Tähtitalvikin huomaa yleensä vahvasta tuoksusta. Kuva: Timo Nieminen

Niin suomalaiselta kuin talvikki sanana kuulostaakin, sen on kehittänyt vasta Elias Lönnrot 1800-luvulla ”talvenvihreän” pohjalta. Kansa on kutsunut talvikkeja varsankaviokukiksi ja myyränkorviksi.
Isotalvikki ja pikkutalvikki eivät ole harvinaisia, mutta kyllä ne nykymetsissä aina ilahduttavat, isotalvikki varsinkin. Metsien pelloksi raivauksen takia isotalvikki alkoi Suomessa jo varhain menettää alkuperäisiä kasvupaikkojaan, savipohjaisia havumetsiä.

Aikoinani vietin kesää metsämökillä, jonka lähellä ei kasvanut vakiovillivihanneksiani. Päätin kokeilla kirjallisuudesta löytämääni vihjettä talvikkien lehtien syötävyydestä. Jonkin aikaa nypin leivänpäällysvihreää pikkutalvikkien lehtiruusukkeista, mutta touhu arvelutti. Ikivihreät lehdet eivät uusiudu tuosta vain. Jätin talvikit rauhaan ja hankkiuduin hakkuuaukealle maitohorsmien pariin.

Talvikeista tavallisin on nuokkutalvikki, sitä löytää melko valoisista talousmänniköistäkin. Silti nuokkutalvikki on taantunut 1950-luvulta: tuolloin laji oli metsäkasveista 25. yleisin, mutta vuosituhannen lopussa se oli sijalla 54. Nuokkutalvikinkin kohtalo on viihtyä vanhoissa, varjoisissa metsissä.

Vähentynyt on myös keltatalvikki, mutta kun sen löytää, hätkähtää. Tummanvihreiden lehtien ja tummanpunaisen varren kontrasti on järisyttävä. Keltatalvikkia kannattaa etsiä vaikkapa vanhoista harjumetsistä.

Yön valovoima

Kohtasin yövilkan ensimmäistä kertaa 1990-luvulla Ylöjärvellä, kotiharjuni pohjoisrinteen vanhassa havumetsässä. Sammalikossa oli ryhmä lehtiruusukkeita, joissa kussakin oli muutama tummanvihreä, kyynelen muotoinen lehti. Kotona tutkin kasvikirjaa ja löysin yövilkan.

Tapaus tuntui merkittävältä. Tuttu harju paljasti salaisuuden, yövilkka kiipi tietoisuuteeni kuin olisin saavuttanut metsän luottamuksen.

Luontoretkiä opastaessani olen todennut, että yövilkalla on pysäyttävä voima. Retkeläiset hiljentyvät piskuisen kasvin ääreen, tarkastelevat ja valokuvaavat ihmettä. Vaikutus on sama, vaikka valkoisten kukkien sijaan nähtävissä olisi pelkkiä lehtiruusukkeita.

Hartaudelle on perusteita, sillä yövilkka on selviytymisen mestari, samanaikaisesti hauras ja vahva. Ilmaraot lehtien alapinnalla ovat pienet, joten kasvi selviää nuutumatta, vaikka sen juuret ulottuvat vain karikekerrokseen. Lehdissä on myös ilmaonteloita, joiden ansiosta jääkiteet eivät helposti riko soluja. Yövilkka pystyykin talvehtimaan lehtineen päivineen. Toisaalta ikivihreys muistuttaa sukutaustasta, sillä yövilkka kuuluu kämmekkäryhmään, jonka lajeista suurin osa elää tropiikissa.

Sitkeydestään huolimatta yövilkka menehtyy, jos metsä kaadetaan. Kun luontokartoittajakurssilla pohdittiin yövilkan arvoa luontoarvojen ilmentäjänä, opettajamme kiteytti, että ”yövilkka viestii metsän häiriöttömästä historiasta”. Jos yövilkan löytää, tietää, että metsää ei ole hakattu ronskisti ainakaan puoleen sataan vuoteen.

Askelia sydänmailla

Herttakaksikko, virvaliekeistä mitättömin, on kymmensenttinen kämmekänrääpäle, joka vaivoin pinnistää rahkasammalten ylle. Nimen taustalla ovat kasvin kaksi sydämenmuotoista lehteä, joita silmä terittyy nopeasti etsimään sopivan näköisistä korpimetsistä. Monen pikkuruisen maan eläjän tavoin herttakaksikko kaipaa staattisia oloja, kuten suojaisaa pienilmastoa.

Kesällä 2003 kolusin muutaman aarin kokoista rahkasammalpainannetta Ylöjärven Mikkolankorvessa, josta tein opinnäytekartoitusta. Etsin herttakaksikkoa, koko iltapäivän. Kun lajia ei löytynyt, mietin harmissani, miten kummallisiin toimiin ihminen aikaansa käyttääkin.

Vuosia myöhemmin oivalsin, että jos elämän iltahämärissä jotain kadun, en ainakaan tunteja, jotka kuljin virvaliekkien perässä – tavoitin niitä tai en.

Kirjoittaja on luontokartoittaja ja kirjailija Hämeenkyröstä.

 

Opi ja tunnista korven kukat!

Korven kaunottaria kannattaa lähteä etsimään, kun ne ovat kukassa. Muuten niitä on vaikea edes huomata. Kukan lisäksi myös tuoksu johdattaa näiden metsän virvaliekkien tykö. Esimerkiksi tähti­talvikista huomaa yleensä ensin tuoksun, vasta sitten piskuisen kukan. Lajeista on hyvä etsiä myös tietoa ennen korpiretkelle lähtöä esimerkiksi Suuresta Pohjolan kasviosta.