Puukiipijä on hellyttävän pieni lintu: se painaa keskimäärin vain 8,8 grammaa. Se on ehdoton metsän eläjä, joka hennolla kaarevalla nokallaan kaivelee puiden rungoilta hämähäkkejä ja muita selkärangattomia.
Tuntuu ihmeeltä, että pikkuruinen olento löytää ruokansa myös talvisesta metsästä ja selviää hengissä paukkupakkasillakin. No, eivät kaikki yksilöt toki selviä, ja osa kannasta siirtyy leudommille vyöhykkeille, joskin ilmeisesti pohjoinen Keski-Eurooppa riittää.
Puukiipijät saattavat vierailla myös ruokintapaikoilla napostelemassa jyvä- ja talisilppua. Omalla ruokinnallamme kävi kaksi puukiipijää viimeksi talvikaudella 2022–2023. Linnut liikkuivat niin usein yhdessä, että ne olivat varmasti pariskunta. Risto hieroi niitä varten talimakkaraa männyn runkoa vasten, ja siihen takertunutta rasvaa linnut hartaasti nokkivat.
Mitä kaikkea nuo talviset pihavieraamme muuten puuhaavat?
Kysymykseen vastasi tänä keväänä ilmestynyt kirja Puukiipijä – vanhojen metsien viimeinen vartija. Sen kirjoittaja Markku Kuitunen on selvitellyt linnun saloja yli 50 vuotta. Antti Strang on puolestaan hoidellut paparazzin tehtäviä ja ottanut puukiipijän yksityiselämää valottavat kuvat. Mukana on lisäksi elinympäristökuvia sekä muutamia Kuitusen otoksia Unkarista ja 1980-luvun Neuvostoliitosta. Viimeksi mainitun reissun tarkoitus oli selvittää lajin levinneisyyttä Siperiassa ja tutustua sen sukulaiseen raitapyrstöpuukiipijään, mutta tietoa tuli enemmänkin puutiaisista.
Kuitunen kertoo tutkimustyöstään sympaattisella tavalla. Maastohommia on tehty lähinnä Keski-Suomessa, tukikohtana Jyväskylän yliopiston tutkimusasema Konnevedellä. Porukassa on ollut sekä ansioituneita tutkijoita että maisterintyötään tekeviä opiskelijoita. Tutkimukseen kuuluu tietysti ideointia ja analysointia mutta puukiipijän varhaisen pesinnän vuoksi myös rankkaa puurtamista kevättalven pehmeäksi soseutuneessa lumessa. Maastokausi on kiireinen, sillä samaan aikaan on seurattava useita pareja, jotka pesivät hajallaan mikä missäkin. Niinpä tehtävät on suunniteltava ja koordinoitava huolella. Joskus tekemisiä joutuu selittelemään niitä kummasteleville sivullisille. Kuitunen kertoo traktorilla ajaneesta maanviljelijästä, joka ei voinut olla pysähtymättä nähdessään tutkijan putsaavan puunrunkoja akkukäyttöisellä pölynimurilla. Tavoitteena ei tietenkään ollut puiden siistiminen vaan puukiipijän ravinnon analysointi: rungoista imuroitiin selkärangattomia lajinmäärityksiä varten.
Kirja tarjoaa runsaasti tietoa puukiipijän elintavoista – mitkä ovat sen tarpeet ja selviytymiskonstit, miten se huolehtii jälkikasvustaan, pärjää saalistajille ja kilpailijoille jne. Ympäristötieteiden emeritusprofessorina Kuitunen arvioi myös metsätalouden vaikutuksia puukiipijän elämään. Hän on huolissaan Suomen metsien monimuotoisuuden hupenemisesta ja selvittelee avohakkuiden aiheuttamia muutoksia. Kuvaavia ovat hänen tekemänsä lintulaskennat kahdeksan hehtaarin kokoisesta varttuneesta metsiköstä Etelä-Suomessa. Vuoden 1973 listassa eri lajeja on 15 ja pesiviä pareja 28 – mutta vuonna 2023, kun sertifioidusta avohakkuusta oli kulunut noin viisi vuotta, laskenta tuotti enää kaksi lajia ja neljä lintuparia. Synninpäästöä ei saa edes FSC-sertifiointi:
”Koska toimivan metsäekosysteemin perusta lepää metsäpohjan mikroilmaston, varjoisuuden ja tasaisen viileän lämpötilan varassa, on köyhää kuvittelua, että sertifioidut hakkuut takaisivat eliöstölle minkäänlaisia luonnontilaiseen metsään verrattavissa olevia selviytymismahdollisuuksia. Tämä nyt pitää todeta ja toistaa, koska sitä ei joko tajuta tai haluta tajuta”, Kuitunen kirjoittaa.
Puukiipijä tarvitsee välttämättä peitteistä metsää – siitä ei päästä mihinkään – ja metsässä on oltava riittävästi järeätä puustoa. Koska puukiipijä etsii kaiken ravintonsa puiden rungoilta, ravinnonhankinta vaikeutuu ja käy jopa mahdottomaksi, jos metsä on pelkkää taimikkoa tai läpinäkyväksi harvennettua laihaa männikköä. Mitä enemmän puut ovat hajallaan ja mitä kapeampia ja silorunkoisempia ne ovat, sitä enemmän pieni lintu joutuu lentämään puulta toiselle.
Mieleen tulee toinen suositeltava kirja, viime vuonna ilmestynyt Helmipöllö. Metsän ja ihmisen hyvinvoinnin vartija. Tämän kirjan tekijä Erkki Korpimäki on myös pitkän linjan tutkija. Hän on seurannut helmipöllöjen elämää Etelä-Pohjanmaalla noin tuhannen neliökilometrin alueella jo yli 50 vuotta. Samaan tapaan helmipöllökirjassa tulee selväksi avohakkuisiin perustuvan metsätalouden tuhoisuus. Korpimäki on todennut helmipöllöjen vähentyneen yli kahden prosentin vuosivauhdilla 1980-luvun lopusta lähtien.
”Suurin syy on se, että metsäpeitto katoaa”, Korpimäki sanoo Ylen haastattelussa 8.6.2023. ”Helmipöllö tarvitsee suojaksi ympärilleen tiheää, varttunutta metsää.”
Kuin asian vakuudeksi kävi niin, että kirjan ilmestymisvuosi oli samalla ensimmäinen vuosi, kun Korpimäen tutkimusalueella ei saatu yhtään elävää pöllöpoikuetta. Oli kyllä huono myyrävuosi, mutta onpa sellaisia ollut 50 vuoden aikana ennenkin.
Jos lintuharrastajat eivät pöntöttäisi metsiä, pöllöt olisivat vähentyneet vielä nopeammin.
Myös puukiipijä hyväksyy pöntöt, ja paremman puutteessa kelpaavat vaikkapa ladon tai puuliiterin rakoset. Perinteinen luonnonkätkö löytyy lahopuusta irrallaan repsottavan kuoren ja rungon välistä, minne emo asettelee poikasilleen risuisen, hämähäkin seiteillä ommellun patjan.
Puukiipijän pöntössä aukko on molemmilla sivuilla.
Kelvollinen pesä ei kuitenkaan riitä, jos ympäriltä häviävät ruokapuut. Avohakkuu on varma tuho, mutta myös liian pienialaiset tai harvapuustoiset metsät ovat elinkelvottomia. Sellaisissa metsissä poikasten ruokinta on emolinnuille tappava urakka: ne eivät kuntoudu riittävästi ennen talven tuloa, ja talvi on vääjäämättä rankkaa aikaa. Jopa lauhat talvet voivat olla ongelmallisia, jos puiden runkoihin muodostuu räntäpaakkuja tai jääkelmuja. Etenkin naaraalle muniminen ja lastenhoito on niin rankkaa, että Kuitusen kirjan yksi luku on nimeltään ”Puukiipijänaaras onkin lähes yksivuotinen laji”.
Tässä vielä linkki Anna-Riikka Ihantolan tutkimukseen metsien pirstoutumisen vaikutuksesta puukiipijän elämään.
Metsälajien ahdinko tekee väkisinkin murheelliseksi, ja murheelliseksi teki myös tieto puukiipijän puolustajan kuolemasta. Toukokuussa vain kuukausi kirjan ilmestymisen jälkeen Markku Kuitunen menehtyi äkilliseen sairaskohtaukseen. Hänen vanhat opiskelukaverinsa ovat perustaneet Luonnonperintösäätiöön muistokeräyksen, johon saadut varat kohdennetaan puukiipijälle sopiviin metsiin. Keräys jatkuu joulukuun loppuun saakka. Suosittelemme tutustumista niin puukiipijästä kertovaan kirjaan kuin osallistumista puukiipijämetsän suojeluun.