Talven pimeimpään aikaan retkeily pakostakin vähenee ja sisällä tulee kyyhötettyä enemmän. No, onpa sitten aikaa lukea. Ja onneksi hyvää luettavaa riittää. Myös hyviä luontoaiheisia kirjoja on ilmestynyt sen verran paljon, että olen tämän esittelyn kanssa jälkijunassa. Kirjat eivät siis ole tämän vuoden satoa, mutta hyvä tietokirja ei ihan pian vanhene, ja oikeastaan haluaisinkin hiukan nokkaista nykyajan suuntausta, jossa koko ajan pitää ahnehtia uutta ja kirjan eliniänodote on hädin tuskin puoli vuotta.

Nämä kirjat ovat sentään yhä saatavilla, ainakin kustantajien verkkomyynnissä, ja onneksi kirjoja löytää myös divareista sekä tietenkin kirjastoista.

Dave Goulsonin vuonna 2019 ilmestynyt Kimalaisen kyydissä on ihastuttava! Siitä tuli yksi kaikkien aikojen luontokirjasuosikkejani, johon taatusti palaan vielä monet kerrat uudestaan. Tietysti kimalaiset itse ovat söpöjä ja mielenkiintoisia karvaturrikoita, mutta Goulson osaa myös kertoa niiden elämästä niin valloittavalla tavalla, että kirja vie heti mennessään.

Kimalaisten elintapojen ohella Goulson kirjoittaa tutkijan työstä ja omista kokemuksistaan eikä unohda myöskään kimalaisten suojelua. Kuvaavaa onkin, että tämä Sussexin yliopiston professori on perustanut Englannissa kimalaisia suojelevan säätiön, ja Ranskasta hän osti 13 hehtaarin rappiomaatilan, jossa alkoi hoitaa niittyjä kimalaisia ja muutakin luonnon monimuotoisuutta silmällä pitäen.

Goulson ei tosiaan ole mikään yliopistohuoneeseensa eristäytynyt kuivakka tutkija, vaan hän toimii laajalti kimalaisten ja muiden mesipistiäisten asioita edistääkseen, ja hänen käytännön maastotyönsä ja suuren yleisön parissa tekemänsä opetus- ja neuvontatyön ansiosta kirjassa riittää hauskoja ja mielenkiintoisia tarinoita. Yleisötilaisuuksia varten hän on teettänyt itselleen hienon kimalaispuvun, joka aina kerää väkeä puoleensa. Pikkulapset ovat kuulemma ihmisen kokoisen kimalaisen nähdessään joko innoissaan tai peloissaan. Kerran eräs tyttö oli purskahtanut itkuun, jolloin Goulson oli irrottanut suuren kimalaispään osoittaakseen, että puvun sisällä oli vain ihminen. ”Valitettavasti tämä vain pahensi tilannetta”, Goulson toteaa. ”Mahdollisesti minun naamani oli pelottavampi kuin kimalaisen, tai ehkä hän kuvitteli jonkun juuttuneen valtavan kimalaisen sisään, joutuneen kenties sen syömäksi.”

Minua puolestaan pelotti lukea, millaista jättiläismäistä bisnestä on nykyinen kimalaisten kasvatus. Kimalaisiahan käytetään kasvihuoneissa ja yhä enemmän myös avomaiden viljelyksissä pölyttäjinä, ja sen myötä pesiä liikutellaan maasta toiseen. Tuontikimalaisia karkaa luontoon, missä niillä voi olla monenlaisia vaikutuksia alkuperäisiin mesipistiäisiin ja pölytettäviin kasveihin. Etenkin tuontikimalaisten levittämät loiset ja taudit saattavat olla luonnon lajeille tuhoisia. Meillä Suomessakin kontukimalainen on jo levinnyt Etelä-Suomeen. Mutta vieraslaji näköjään hyväksytään silloin kun se on taloudellisesti merkittävä.

Tämä kirja kannattaa lukea, vaikkei mikään kimalaisintoilija olisikaan (ehkä kirjan luettuaan sellaiseksi tulee). Goulson kirjoittaa hauskasti ja yleistajuisesti, ja suomentaja Auli Kilpeläinen on tehnyt erinomaista työtä. Lopussa on vielä lista kimalaislajien nimistä, johon on merkitty Suomessa esiintyvät lajit.

 

Hannu Ylösen vuonna 2019 ilmestynyt Myyrän salainen elämä kuuluu edellisen kanssa samaan sarjaan: tekijä on aiheeseensa perehtynyt tutkija, joka kirjoittaa tutkimuskohteestaan sympaattisesti ja yleistajuisesti. Ylönen on jo 30 vuotta tutkinut metsämyyrää eli ”tehnyt myyräntyötä”, kuten hän itse sanoo. Lisäksi hän on ehtinyt perehtyä muun muassa hirvikärpäsen ja saukon elämään, ja hiiriä hän on käynyt tutkimassa Australiassa asti, missä hän vietti sapattivuotensa selvittelemällä kollegojensa kanssa paikallisia hiirikantojen ryöpsähdyksiä. Australian reissusta kerrotaan kirjan viimeisessä luvussa.

Ylönen toimii Jyväskylän yliopiston Konneveden tutkimusaseman johtajana, missä metsämyyrää onkin kovasti tutkittu. Tutkimuksia varten myyrille on rakennettu isoja tarhoja ja niitä on varustettu 1,5 gramman painoisilla radiolähettimillä – joita löytyi kerran yhdeksän kappaletta pöllön oksennuspalloista erään kuusen juurelta. Samalla on tutkittu myös myyrien saalistajia, kuten lumikkoa, joka pienestä koostaan huolimatta on sen verran kipakka otus, että radiolähettimen laittoa varten se on nukutettava siinä missä karhu tai susikin. Myyrien pannoittaminen sujuu sentään helpommin.

Kirjassa kuvataan metsämyyrän elinkaari syntymästä kuolemaan, pohdiskellaan myyräsyklien syitä ja seurauksia sekä kerrotaan tutkijoiden työstä ja kekseliäistä menetelmistä. Metsämyyrän elämästä paljastuu monenlaisia jännittäviä tietoja. Ylönen selvittää esimerkiksi joidenkin myyräkoiraiden intoa tappaa pieniä pesäpoikasia. Koiraathan eivät poikasia hoivaile, vaan liikuskelevat siellä täällä ja parittelevat niin monen naaraan kanssa kuin suinkin. Tässä voisi olla se vaara, että aggressiiviset koiraat tappavat vahingossa omia poikasiaan. Useimmat yksilöt kuitenkin rauhoittuvat sopivasti vajaan kolmen viikon kuluttua parittelusta – juuri silloin poikaset syntyvät – ja tappamisvimma pysyy kurissa vielä kymmenisen päivää eli niin kauan kuin poikaset ovat pesässä.

Mainio pikku tarina liittyi vaivaishiiriin, joita asusti tutkimusasemalla metsämyyrien kanssa samoissa tarhoissa. Eläimille tarjoiltiin ruokaa muoviämpäreistä tehdyistä automaateista. Hiiret ja myyrät jakoivat alueet tarkasti keskenään eikä niiden kesken esiintynyt väkivaltaa. ”Varmuuden vuoksi vaivaishiiret kuitenkin muurasivat omien ruokinta-automaattiensa sisäänkäynnin pienemmäksi käyttäen kauran tärkkelystä laastina. Tämä piti suurikokoisemmat metsämyyrät pois pikkiriikkisten vaivaishiirien apajilta.”

Tuomas Aivelon vuonna 2018 ilmestynyt Loputtomat loiset on kirja, joka kannattaa lukea viimeistään nyt koronaviruksen aiheuttaman pandemian aikana. Aivelon nimi lienee tässä yhteydessä tullut monelle tutuksi, sillä toimittajat ovat usein kyselleet häneltä virukseen liittyvistä ilmiöistä. Tiede-lehdessä Aivelo on jo pitkään pitänyt suosittua blogia, jonka nimi on ”Kaiken takana on loinen”. Väitöskirjansa Aivelo teki Madagaskarilla elävien hiirimakien loisista.

Loputtomat loiset kertoo moninaisista ulko- ja sisäloisista, joita niin ihmiset kuin muutkin lajit elättävät. Tähän elonkirjoon kuuluvat muun muassa heisimadot, sukkulamadot, täit, luteet ja puutiaiset. Mutta kuten Aivelo blogissaan toteaa, hän puhuu loisista ”laajassa perspektiivissä”, ja tähän perspektiiviin kuuluvat myös virusten ja bakteerien kaltaiset pienet taudinaiheuttajat. Kirja tarjoaakin runsaasti tietoa kaikenlaisista tartuntataudeista ja niihin liittyvistä ilmiöistä. Jokainen yrittää elämässään pärjätä, ja niinpä loisten ja niiden isäntien välillä käydään jatkuvaa kilpavarustelua, joka ei välttämättä ole kovin simppeliä ja suoraviivaista. Esimerkiksi samat bakteerit saattavat eri tilanteissa olla isännälleen harmittomia, hyödyllisiä tai haitallisia.

Taudinaiheuttajien muuntelu voi olla nopeata, ja sopivissa olosuhteissa tapahtuu ”ylivuotoa”, joka joskus yllättää ihmiset ikävällä tavalla. Tautien leviämisen estäminen ja hoitaminen on usein kallista ja vaikeaa, joten viisainta olisi pyrkiä ehkäisemään taudinaiheuttajille otollisia olosuhteita. Onkin oleellista ymmärtää, etteivät muut lajit ole vain jossakin etäällä luonnossa, vaan että meillä kaikilla, niin villieläimillä, tuotantoeläimillä kuin ihmisilläkin on yhteinen terveys. Sitä ei tulisi luonnon pirstomisella heikentää, sillä ajamalla muita lajeja ahdinkoon ja heikentämällä niiden terveyttä ihmiset saavat vaivoista helposti osansa. ”Taudit eivät leviä tyhjiössä, vaan tietynlaisessa ihmisten yhteiskunnassa, jota ympäröi tietynlainen luonto”, Aivelo toteaa ja muistuttaa, ettei tautiliikenne kulje aina villieläimistä ihmisiin, vaan ihminen saattaa aiheuttaa kohtalokkaita tartuntoja muille lajeille. ”Maailma, jossa uusia tartunnanaiheuttajia siirtyy ihmisiin yhä enemmän, jossa omat tartunnanaiheuttajamme tuhoavat villieläinpopulaatioita tai jossa antibiootit eivät enää toimi, ei ole kehityksen näkökulmasta kestävä.”

Loiskirja oli Tieto-Finlandia ehdokkaana vuonna 2018, ja seuraavana vuonna Helsingin yliopisto palkitsi Aivelon hänen ansioistaan tiedeviestinnän saralla. Loistutkija valottaa mutkikkaitakin ilmiöitä selkeästi ja ymmärrettävästi sekä tarjoilee lukijalle niin hauskoja, kiehtovia kuin karmaiseviakin yksityiskohtia.

Dave GoulsonHannu YlönenKimalaisen kyydissäkimalaisetkirjatloisetLoputtomat loisetmetsämyyräMyyrän salainen elämäpandemiataudinaiheuttajatTuomas Aivelo

Tunne luontosi

Lähde retkelle metsään, suolle, merelle, kauas ja lähelle.
Tutustu, opi, ihastu ja voimaannu. Koe Suomen Luonto!