Metsähallituksella on ”uudistuva strategia”. Asia selviää Metsä.fi-lehden tämän vuoden kakkosnumerosta.

Metsähallituksen pääjohtajan Juha S. Niemelän haastattelussa kerrotaan, että ”luonnon monimuotoisuuden turvaaminen on Metsähallituksen ydintoimintaa, ja se on yksi strategian pääteemoista”. Kirjoituksen mukaan monimuotoisuutta edistetään sekä suojelualueilla että monikäyttömetsissä. (Jälkimmäisiä sanottiin ennen talousmetsiksi.)

Samassa lehdessä Metsähallituksen viestintäjohtaja Terhi Korpijärvi tarjoaa seuraavan selvityksen:

”Uudistuva strategiamme pohjautuu brändityössä määriteltyyn tarkoitukseemme, joka on luonnon arvon ja yhteisen varallisuuden vastuullinen kehittäminen yli sukupolvien. Tarkoitus ei ole meille pelkkä slogan, vaan se kertoo vastauksen strategiseen kysymykseen, miksi Metsähallitus on olemassa. Olemassaolon oikeutus ansaitaan, kun toimimme kuten lupaamme.”

Täällä Kainuussa Metsähallituksen ”monikäyttömetsiä” katsellessa on vaikea uskoa, että monimuotoisuuden turvaaminen olisi suorastaan Metsähallituksen ”ydintoimintaa”. En tarkoita, että talousmetsien pitäisi näyttää luonnontilaisilta, mutta pitääkö hakkuukäytäntöjen niin säännönmukaisesti olla luonnon monimuotoisuutta tuhoavia?

Viimeisin esimerkki Hiidenportin kansallispuiston itäpuolelta, Porkkasalon suojelumetsän ulkopuolelle jääneestä talousmetsästä. Siellä kasvanut tasaikäinen männyntaimikko oli ilmeisesti siinä vaiheessa, että brändityössä määritellyn tarkoituksen mukaan siemenpuilla ei ollut enää tarkoitusta. Kone kävi taimikossa möyrimässä, ja noin parisataa vuotta vanhat petäjät vietiin Äänekosken sellutehtaalle menevään pinoon. Samalla poimittiin koivut pois turhaa monimuotoisuutta lisäämästä. Koivuista jäi vain matalia kantoja, sillä brändityössä määriteltyyn tarkoitukseen eivät tekopökkelöt tai muutkaan lahopuun lisäykset näytä kuuluvan. Vain yksi iso mänty sai armon jäädä muistomerkiksi taimikon keskelle.

Juuri tällaiset suuret petäjät tekisivät ympärille kasvavasta tasaikäisestä nuoresta männiköstä edes hieman monimuotoisemman. Männyt voivat elää satoja vuosia ja keloutuessaankin seisoa pystyssä vielä kauan. Jo nyt Suomen haukoilla ja pöllöillä on pula pesäpuista, ja ilman tekopesiä ja pönttöjä tilanne olisi vielä katastrofaalisempi – mutta minkälaisia ovat tulevaisuuden metsät, kun yksittäiset siemenpuutkin pitää käydä noukkimassa. Monille uhanalaisille lajeille järeät männyt olisivat myös lahoavina maapuina elintärkeitä.

Jopa Metsähallituksen omilla nettisivuilla todetaan, että ”järeät mäntysäästöpuut ovat merkittäviä myös suurten petolintujen mahdollisina pesäpuina” ja samalla luvataan, että ”säästöpuiksi jätetään poikkeuksellisen järeät ja erikoiset puuyksilöt sekä kolopuut”.

Mutta ei vain raaskita luopua niistä euroista, jotka saadaan, kun komeat aihkimännyt mössätään selluksi.

Tällaisiin käytäntöihin on vaikea sovittaa viestintäjohtajan mainostamaa ”luonnon arvon ja yhteisen varallisuuden vastuullista kehittämistä yli sukupolvien”. Tai sitten Metsähallituksessa ollaan varmoja, etteivät tulevat sukupolvet halua nähdä ”monikäyttömetsissä” suuria ja vanhoja puita eivätkä niitä tarvitsevia eliölajeja.

Muistan 1990-luvun retkiämme samoilla seuduilla eteläisessä Kainuussa, ja niihin verrattuna metsät ovat surullisesti hiljentyneet, myös suojelualueilla. Metsälajien alamäki on silmin nähtävä ja korvin kuultava, eikä kyse ole mistään nuoruusmuistojen kaunistelemisesta, sillä samaa todistaa tutkijoiden laatima vuoden 2019 uhanalaisten lajien selvitys.

Tilanne ei ole helpottumassa, sillä suojelualueiden välissä olevia kaistaleita hakataan jatkuvasti, niin että metsien kytkeytyneisyys heikkenee pala palalta, puu puulta. Kauanko avohakkuiden ja monotonisten mäntypöpelikköjen keskelle eristyksiin jäävät luonnonmetsäsaarekkeet voivat ylläpitää niissä elävien lajien kannat elinvoimaisina? Eivät kartalle merkityt puuttomat soiden ja vesistöjen juotit toimi metsälajien ”ekologisina käytävinä”, vaikka niitä sellaisiksi nimitettäisiin. Metsähallitus aloitti ns. alue-ekologisen suunnittelun jo 1990-luvulla, mutta ilmiselvästi käytännön toimet eivät ole olleet riittäviä.

Nyt olisikin kiire huolehtia suojelualueiden välisten talousmetsien monimuotoisuuden säilymisestä – siellä missä tuota monimuotoisuutta vielä on – ja tavoitella edes tulevaisuudessa parempia kokonaisuuksia. Samoin tulisi vaalia metsäisiä yhteyksiä rajan taakse Venäjälle, onhan siellä monimuotoisuus säilynyt Suomea paremmin.

Samassa Metsä.fi-lehdessä haastatellaan myös europarlamentaarikko Petri Sarvamaata, joka on johtanut Euroopan parlamentissa EU:n metsästrategian valmistelua. Haastattelussa ei jää epäselväksi, miten hienosti Suomi osaa metsiään hoitaa: Suomessa on kuulemma ”jo vuosien ajan harjoitettu metsätaloutta, joka huomioi myös luontoarvot”.

Millä perusteella näin voidaan sanoa? Ekologien tutkimukset osoittavat juuri päinvastaista. Mitä on tämä ”luontoarvojen huomioiminen”, kun Suomessa metsälajit taantuvat ja uhanalaistuvat kiihtyvää vauhtia? 2000-luvulla tilanne on nimenomaan heikentynyt.

Miksi nämä johtajat ja päättäjät ohittavat metsissämme vallitsevan elämän hiipumisen, ikään kuin se ei olisi todellista?

Ilmeisesti strategia- ja brändi-ihmisten mielestä on naurettavaa murehtia hömötiaisten, kuukkelien, varpuspöllöjen ja muiden metsälajien hupenemista, mutta sanoisivat sitten niin.

Kun kerran eivät metsäluontoa säästä, säästäisivät edes meitä ihmisiä puistattavilta valheiltaan.

”Mäk” merkintä tarkoittaa mäntykuitupuuta eli puu menee selluksi. Tällaisia komeita petäjiä hakattiin vuosi sitten Kuhmossa vanhojen metsien suojeluohjelmaan kuuluvan metsän vierestä. Pääkuva on samasta kohteesta.

 

 

lahopuutmetsien monimuotoisuusmetsähallitusmetsälajitmetsätalouspesäpuutsäästöpuut

Hyvän mielen joululahja!

Anna lahjaksi lumoava luontokokemus ja luonnon hyvää tekevä vaikutus. Tilaamalla tuet luonnonsuojelutyötä.