Heinäkuun lopulla Ylen Uutisissa oli Jenni Frilanderin artikkeli PEFC-metsäsertifikaatista, jonka uudistamisesta käydään parhaillaan neuvotteluja. Sertifikaatti päivitetään viiden vuoden välein.

Nostetaan juttu taas esille, sillä ehkä lomakauden vuoksi uutinen jäi vähälle huomiolle. Emme ainakaan nähneet, että sitä olisi käsitelty esimerkiksi Helsingin Sanomissa tai Maaseudun Tulevaisuudessa. Se, miten Suomen talousmetsiä hakataan, on kuitenkin iso asia ja ratkaisevan tärkeää metsäluonnon hyvinvoinnin kannalta. Etelä-Suomen metsistä on suojeltu vain pari prosenttia, mikä ei tietenkään riitä metsälajiston säilymiseksi. Toisaalta taas yli 90 prosenttia Suomen talousmetsistä on PEFC-sertifiointijärjestelmän piirissä, joten sen antamilla ohjeistuksilla on metsien käsittelyyn valtaisa merkitys.

PEFC-sertifikaattihan on metsätalousväen vaihtoehto ympäristöjärjestöjen tukemalle FSC-sertifikaatille. Kuten Ylen artikkelissa todetaan, Maa- ja metsätaloustuottajain keskusliitto MTK on yksi PEFC Suomen jäsenorganisaatioista, ja sillä on painava sanansa sertifikaatin sisältämistä käytännöistä. MTK:n mukaan kokonaisuus on ”kompromissi”.

Tutkijat eivät ole samaa mieltä, sillä heidän mukaansa sertifioinnin laatimisessa taloudelliset edut ovat jyränneet eikä uusia tutkimustuloksia ole otettu huomioon.

PEFC-sertifioinnin ekologisia kriteereitä on 1990-luvulta lähtien enimmäkseen vain heikennetty.

Nykyiset säästöpuumäärät eivät ylläpidä vanhojen, elävien puiden jatkumoa eivätkä lahopuujatkumoa, PEFC-metsäsertifiointia koskevassa tutkimuksessa todetaan. Siitä laaditussa tiivistelmässä tutkijat Timo Kuuluvainen, Henrik Lindberg, Ilkka Vanha-Majamaa, Petri Keto-Tokoi ja Pekka Punttila kirjoittavat muun muassa näin: ”Tulosten perusteella elävien, järeiden säästöpuiden kappalemäärä on vähentynyt ja pieniläpimittaisten puiden määrä kasvanut sertifioinnin alkuajoista, ja siksi elävän säästöpuuston kokonaistilavuus on pienentynyt ja lisäksi se on ollut jatkuvasti hyvin alhainen, yleensä alle 3 m³/ha.”

Alkujaan säästöpuiden minimiläpimitta oli 20 senttimetriä, mutta PEFC-standardin ensimmäisessä päivityksessä se laskettiin 10 senttimetriin. Ylen artikkelissa Helsingin yliopiston metsäekologian professori Timo Kuuluvainen toteaa, että 20 senttiä pitäisi ehdottomasti palauttaa alarajaksi.

Edelleen PEFC-sertifioinnin turvaamien avainbiotooppien määrää on vähennetty 95 % ja kulotuspinta-alojen taso on nyt alle prosentti ensimmäisen standardin vaatimustasosta.

”Lisäksi PEFC-standardin eläviä säästöpuita koskevan kriteerin ekologista vaikuttavuutta on heikennetty ensimmäisen standardin jälkeisissä päivityksissä hyväksymällä kuolleet puut elävien säästöpuiden korvaajiksi”, tutkimuksen tiivistelmässä todetaan.

Nyt tähän saattaa tulla korjaus, mutta määrät tulevat tuskin olemaan suuria, sillä kuten Ylen artikkelissa todetaan, isojen elävien säästöpuiden jättäminen on MTK:n metsäjohtajan Juha Hakkaraisen mukaan ”kustannusvaikutus” metsänomistajalle. Sen sijaan lahopuun jättäminen metsiin saa kannatusta. No, lahopuu ei ole taloudellisesti arvokasta. Tosin saahan siitäkin jonkun sentin, kun sitä kerätään ja kaupataan energiapuuksi, ja näin myös tehdään. Ongelma on myös siinä, että vaikka lahopuuta jätettäisiinkin hakkuualoille, metsäkoneiden mylläyksessä se usein tuhoutuu.

Kuhmon Metsähallituksen kesähakkuut v. 2020. Eikö näitä ikivanhoja honkia olisi voinut jättää eläviksi säästöpuiksi?

Eipä Suomi olekaan metsäluonnon vaalijana kunnostautunut. Toukokuussa uutisoitiin Luonnonvarakeskuksen tutkimusprofessori Matti Koivulan ja tutkija Ilkka Vanha-Majamaan tutkimuksesta, jossa käytiin läpi 22 koesarjan tulokset hakkuiden vaikutuksista Fennoskandian alueella. Tutkijoiden sanoma oli jälleen kerran se, että kuollutta puuta, vanhoja puuyksilöitä sekä muutakin puustoa olisi säästettävä hakkuissa nykyistä enemmän, kulotusta olisi lisättävä ja metsäsertifiointia kehitettävä. Ruotsiin verrattuna Suomi on monimuotoisuuden suojelussa pahasti jäljessä, samoin Venäjällä hakkuualoille on jo kauan jätetty paljon enemmän puuta kuin Suomessa. (Tutkimustuloksista kirjoitettiin myös Suomen Luonnon toukokuun numerossa; juttu on luettavissa tästä linkistä.)

PEFC-kriteerien ensimmäisen luonnosversion kommenttikierros on takana, ja jos joku on elätellyt uskoa, että sertifioinnin uusimmassa päivityksessä metsäluonnon hyvinvointia halutaan tosissaan edistää, kommenttien lukeminen palauttaa maan pinnalle.

Kaakkois-Suomen ELY-keskus toteaa koko järjestelmän perustavan vian: Metsäsertifioinninhan pitäisi tarjota kuluttajalle vakuutus siitä, että metsää on hoidettu paremmin kuin mitä laki vaatii. Näin ei tässä päivitetyssäkään standardissa ole.

Mitä järkeä on sertifikaatissa, joka ei edistä ekologista kestävyyttä vaan menee sieltä mistä aita on matalin, siis tehdään vain sen verran kuin lain mukaan on ihan pakko? Ei ihme, että yli 90 prosenttia Suomen talousmetsistä kuuluu PFC-sertifioinnin piiriin – siihen kun ei paljon mitään vaadita.

Suomen Ympäristökeskuksen kommentissa todetaan muun muassa näin: ”Kriteerien päivitysprosessi perustuu enemmistöpäätöksiin ja päätökset ovat hyvin alisteisia perinteisen puuntuotannon näkökulmille. Metsätuottajien (MTK) ja metsäsektorin vahva edustus päättävissä kokouselimissä aiheuttaa sen, ettei tutkimustuloksia ja asiantuntijoiden perusteltuja kehitysnäkemyksiä saada eikä haluta kirjata kriteereihin. Kaikki jatkuu PEFCissä vuosikymmenten mallin mukaan ”business as usual” vaikka maailma ympärillä on muuttunut voimakkaasti jo pitkään (tarve lisätä monimuotoisuutta, ilmastonmuutokseen varautumista, vesien ja ekosystemien suojelua ja elinympäristöjen kunnostusta).”

Ja edelleen: ”PEFC lupaa ekologisesti kestävää metsätaloutta, jota sen kriteerejä noudattamalla ei voida saavuttaa. PEFC elää menneessä maailmassa, eikä tarjoa vaihtoehtoja kuin puuntuotannon (teoreettisesti) maksimoivalle metsänomistajalle. Järjestelmä on itsensä vanki.”

Etelä-Pohjanmaan ELY-keskus kommentoi samaan tapaan: ”Ottaen huomioon, että PEFC-sertifikaatti koskee metsien kestävää käyttöä, johon kuuluu niin taloudellinen, sosiaalinen kuin ekologinen kestävyys, on erityisesti ekologisen kestävyyden edustus rajattu minimiin päivitysprosessin toteutuksessa. Sen sijaan taloudellisten seikkojen edustajat ovat valtaenemmistössä päivitysprosessissa ja näin pystyvät ajamaan tavoitteensa läpi ekologisten ja sosiaalisten tavoitteiden kustannuksella. PEFC-sertifikaatti ei täten ole todellinen metsien kestävän käytön sertifikaatti, vaan edustaa lähinnä toimintatapoja, joilla pystytään toimimaan ilman että taloudellinen kestävyys heikkenee.”

Kun lukee kommentteja, jotka liittyvät esimerkiksi energianpuun käyttöön, säästö- ja runkolahopuuhun jättämiseen, arvokkaiden elinympäristöjen kriteereihin tai soiden ja vesistöjen suojeluun, sertifikaatin tavoitteet tulevat hyvin selviksi. Taloustoiminnan rajoitukset pidetään löysinä, sillä suojelu ei saa haitata metsien rahaksi nylkemistä. Toisaalta taas luonnonarvojen kriteerit kiristetään niin tiukoiksi, ettei kaikkia vaatimuksia täyttäviä metsiä enää suurennuslasillakaan löydä: eipä siis ole kohteita, jotka hakkuissa velvoitettaisiin säästämään.

Metsätalousväki on tyytyväinen, mutta ei moinen sertifikaatti ainakaan mitään suojeluhalua osoita eikä metsäluonnon ahdinkoa helpota. Se vain kuuluu nykyiseen markkinatalouden ideaan: hyvät teot esitetään mainoksina, kampanjoina ja sertifikaatteina, eikä ole mitään väliä, onko mitään oikeasti tehty.

Tosiaan, miten valtavan paljon, suorastaan vilisemällä, erilaisia sertifikaatteja nykyään onkaan! Niiden määrän perusteella joku viaton yksinkertainen sielu voisi kuvitella, että juuri nyt ihmiskunta elää kestävämmin kuin koskaan.

Tämän metsän Kuhmon Metsähallitus hakkasi vuonna 2016, ja kuva on otettu elokuussa 2020.

Luonnosversiosta annetut kommentit ovat kokonaisuudessaan luettavissa tästä linkistä, mutta olen sieltä täältä eri aihepiireistä poiminut osia Suomen Ympäristökeskuksen (SYKE), ELY-keskusten, Helsingin yliopiston ja Suomen Metsätieteellisen Seuran kommenteista. Niistä näkee, että PEFC-sertifikaatti kaipaisi kunnon remonttia – ainakin jos metsäluontoa halutaan aidosti suojella.

Suomen Ympäristökeskus:

”PEFC:n valmistelu on ollut pitkälti taloudellisten näkökulmien vallitsemaa, esimerkiksi ekologisen kestävyyden perusteltua lisäämistä on ollut hyvin vaikea edistää. Ekologisen kestävyyden lisääminen nähdään ilmeisesti lähinnä lisääntyvinä kustannuksina (vähenevinä puun korjuun mahdollisuuksina) niin metsänomistajan edunvalvojien, Metsähallituksen metsätalouden kuin metsäteollisuuden näkökulmasta. Tässä on ristiriita, koska metsätalouteen suunnataan laajalti erilaisia tuotantotukia konkreettisimmin yksityismetsäpuolella (mm. pääosa KEMERAn rahoituksesta). Nämä nähdään irrallisina monimuotoisuuden turvaamisesta ja muista metsänkäyttömuodoista.” (kommentti standardityöryhmään liittyen)

”Tällä hetkellä energiapuuksi korjataan kriteerissä lueteltujen tarkoitukseen sopivien hakkuutähteiden ja kantojen lisäksi runsain mitoin järeitä lehtipuita, kuivia kuolleita pystypuita, maalahopuita, kolopuita, lahovikaisia havu- ja lehtipuita, nuoria ja varttuvia monimuotoisuudelle nyt ja tulevaisuudessa merkittäviä puita kuten raitoja, pihlajia, leppiä, haapoja, koivuja, tuomia ja jalopuita, jotka ovat ja voisivat olla uhanalaiselle ja muulle metsälajistolle (mukaan lukien pölyttäjät kuten kimalaiset) sekä talousmetsien tuottamille ekosysteemipalveluille äärimmäisen tärkeitä. Tämä on PEFCin energiapuukriteerin mukaista, koska monimuotoisuudelle merkittävän energiapuun korjuuta ei ole säädelty tai ohjeistettu tässä kriteerissä lainkaan. Vaikka energiapuun korjuussa otetaan uudistetun kriteeri 14:n mukaiset säästö- ja lahopuut huomioon, kuten kuuluu, niin verovaroin tuettu energiapuun korjuu ja energian tuotto ei ole tällä hetkellä ekologisesti kestävää ja kohdistuu hakkuutähteiden ja kantojen lisäksi myös muuhun puustoon.” (energiapuun korjuusta)

”Vaatimuksessa IV vaaditaan niin suurta kuolleen puuston osuutta kokonaispuustosta, että tällaisia metsiä ei tutkimusten mukaan löydy Etelä-Suomen vanhojen metsien suojeluohjelman kohteilta eikä vanhoilta arvokkaiden vanhojen metsien suojelualueilta kuin poikkeustapauksissa, silloin kun alueella on ollut laaja puustoa tappanut häiriö. […] Vaatimuksessa IV vaaditaan lisäksi runsasta lehtipuun määrää, mikä on ristiriidassa vaatimuksessa I esitetyn erittäin korkean metsän iän kanssa.” (arvokkaiden elinympäristöjen ominaispiirteistä; puustoltaan vanhojen metsien luonnehdinnan vaatimuksista)

”Jotta PEFC:n kuolleen puun säästämistavoite olisi jollain tavalla uskottava, kuolleen puun osalta läpimittavaatimus olisi syytä pitää entisellään eli vähintään 20 cm:ssä eikä vähentää siitä 15 cm:iin. Kriteerin vaatimustasoksi vähintään 20 kpl vähintään 20 cm kuolleita puita ei olisi kovin vaativa, sillä näidenkään yhteenlaskettu tilavuus (5,5 m3/ha) ei olisi kuin 37 % uudistuskypsien metsien kuolleen puun tilavuudesta.” (säästö- ja runkolahopuun jättämisestä hakkuissa)

Helsingin yliopisto:

”Uusin luontotyyppien uhanalaisarviointi (Suomen ympäristökeskus 2018) todensi metsäisten luontotyyppien uhanalaistumisen jatkuneen. Mm. korpien tilanne on 10 vuodessa edelleen heikentynyt. Tämä tulisi heijastua kriteeristöön siten, että asetettuja kovin vaativia kriteerejä olennaisesti kevennettäisiin. Esimerkiksi 20 kuutiometrin lahopuuraja on hyvin korkea. Vastaavasti tulisi vakavasti miettiä sitä, onko tarkoituksenmukaista sallia kriteerit täyttävissä korvissa kasvatushakkuut.” (arvokkaiden elinympäristöjen ominaispiirteistä)

”Kriteeristössä tulisi muutenkin huomioida paremmin uhanalaistuneimmat luontotyypit, mikä edellyttäisi jatkovalmistelua esim. Suomen ympäristökeskuksen luontotyyppiasiantuntijoiden kanssa. Huomioitavien kangasmetsien määritelmä on myös kohtuuttoman tiukka. Kriteeriä olisi perusteltua keventää laskemalla vaadittuja ikä-, luonnontila- ja lahopuumääräkriteerejä sellaisiksi, että niihin mahtuisi edes 1-2 % Etelä- ja Pohjois-Suomen edustavimmista, suojelualueiden ulkopuolella sijaitsevista vanhoista metsistä.” (arvokkaiden elinympäristöjen ominaispiirteistä)

Suomen Metsätieteellinen Seura:

”Lisäys, että puustoltaan vanhojen metsien tulee sisältää runsaasti lehtipuuta, jättää monia arvokkaista havupuuvaltaisia kohteita pois erityishuomion piiristä. Runsaan lehtipuuston vaatiminen on monissa suojelullisesti arvokkaissa vanhoissa havumetsissä liian pitkälle menevä vaatimus, joka mahdollistaa arvokkaiden vanhojen metsien hakkuut.” (arvokkaiden elinympäristöjen ominaispiirteistä)

Kaakkois-Suomen ELY-keskus:

”Sertifikaattiluonnoksen mukaan ojittamattomien korpien osalta kohteen tulee muiden kriteerin kohtien lisäksi olla puustoltaan luonnontilainen tai käsittelemätön. Muutos kiristää kriteeriä ja varmistaa että kyseisiä kohteita ei löytyisi talousmetsistä. Luonnontilaisuus tai käsittelemättömyys tulee olla vaihtoehto, ei edellytys. Erityisesti koska 20 m3/ha kuolleen puuston vaatimus ei täyty eteläisessä Suomessa kuin muutamalla suojelualueella, joten tällaisia kohteita tuskin löytyy Etelä-Suomen talousmetsistä. Lisäksi korpien puuston käsittelyn salliminen kasvatushakkuin ja yksittäisiä puita poistamalla on ristiriidassa puuston luonnontilaisuuden vaatimuksen kanssa, jolloin kohde ei käsittelyn jälkeen ainakaan enää täytä kriteeriä.” (arvokkaiden elinympäristöjen ominaispiirteistä)

”Tällä hetkellä käytössä olevan ja myös tämän uuden kriteerin osalta tulisi selkeistä lain rikkomistapauksista tulla myös sanktio. Luonnoksen tavoin muotoiltuna tällaista sanktiota ei saa edes selkeistä tapauksista, koska luontoarvoihin, vesilakiin tai metsälakiin liittyviä rikkomuksia ei tutkita tai ne ehtivät vanhentua tutkinnan aikana. Halutaanko lainsäädännön vastaiset toimet tunnistaa? Tämä asettaa myös metsänomistajat eriarvoiseen asemaan, kun myös lainvastaisesti toimivat voivat myydä puutaan sertifioituna. Mikäli kriteeri jää tähän muotoon, tulisi lain edellyttämä taso sisällyttää alakriteereihin minimitasona. Näin ei tässä luonnoksessa edelleenkään ole kaikilta osin.” (lakisääteisten vaatimusten noudattamisesta)

Etelä-Pohjanmaan ELY-keskus:

”Mikäli esimerkiksi auditoinnissa tarkastellaan ainoastaan edeltävän vuoden aikana sattuneita rikkomuksia, ei käytännössä määritelmän mukainen tuomioistuimen tai toimivaltaisen viranomaisen ratkaisu ole asianmukainen tapa todeta kriteeririkkomus. Kyseisissä prosesseissa saattaa kulua vuosikausia, jolloin käytännössä kriteerin rikkomuksia ei voi syntyä.” (lakisääteisten vaatimusten noudattamisesta)

”Kriteeri heikkenee, koska harvinaistuneet ja uhanalaistuneet suoluontotyypit putoavat kriteerin soveltamisalueesta. Metsätalouden toimijat käsittävät todennäköisesti suon menettäneen luonnontilansa myös yksittäisen ojan myötä, vaikka se ei merkittävästi vaikuttaisi koko suon vesitalouteen.” (suoluonnon monimuotoisuudesta ja ekosysteemipalveluista)

Pirkanmaan ELY-keskus:

”5-10 m suojakaista vesistöjen ja pienvesien varressa ei ole riittävä turvaamaan arvokkaiden vesistökohteiden luonnonarvojen säilymistä. Käsittelemättömän alueen tulee olla huomattavasti laajempi ja noudattaa uusimpien tutkimusten tuloksia esim. Panu Halme 2019. Suojakaistojen tulee olla täysin käsittelemättömiä, joten poimintahakkuitakaan ei tulisi tehdä, jotta suojakaistoista saadaan tarvittava hyöty. Hakkuutähteitä ei saa jättää vesistöihin eikä niihin laskeviin uomiin. Erityisiä luontoarvoja omaavilla kohteilla kuten raakkupuroilla ja niihin laskevissa uomissa, uomia ei saa ylittää koneilla. Kosteat painanteet ja eroosioherkät alueet tulee tunnistaa ja niillä toimenpiteitä tulee välttää.” (vesistöjen ja pienvesien suojelusta)

lahopuumetsien monimuotoisuusmetsälajitmetsäluontometsäsertifiointimetsätalousPEFC-sertifiointisäästöpuutuhanalaiset

Tilaa uudistunut Suomen Luonto!

Tunne luontosi ja tue luonnonsuojelua, tilaa lehti tai digilukuoikeus!