Toisinaan uutisia lukiessa tuntuu siltä, että Suomi on erityinen kolkka, jota muun maapallon ongelmat eivät kosketa. Kun tutkijat varoittavat sukupuuttoaallosta ja monimuotoisuuden hupenemisesta, meillä Suomessa eläimiä on päinvastoin liikaa.
Uutisten mukaan eläimet ovat riesana, ne haittaavat ja häiritsevät, aiheuttavat vahinkoja ja tekevät tuhoja, meluavat, sotkevat, haisevat, levittävät tauteja, uhkaavat, hyökkäävät, repivät ja raatelevat – näitä juttuja totisesti riittää. Aina riittää myös päättäjiä, jotka julistavat, kuinka näistä kansalaisiamme koskettavista ongelmista selvitään. Eläimiä on päästävä tappamaan – ja kiireesti, ennen kuin tilanne käy hallitsemattomaksi. Tosin tappamisen sijaan puhutaan lähes runollisen kauniisti ”kannanhoidollisesta metsästyksestä” tai vaikkapa ”suojametsästyksestä”.
Tyypillinen näyte tulee Kokoomuksen puheenjohtajalta Petteri Orpolta, joka Maaseudun Tulevaisuuden kolumnissaan 3.6. vaati valkoposkihanhien lisäämistä riistalajien joukkoon. Syksyksi on myönnetty joitakin satoja poikkeuslupia hanhien metsästykseen, mutta Orpon mielestä ”viljelijät tarvitsisivat tuhansia poikkeuslupia ja mieluiten heti”.
”Tällä hetkellä ei ole tiedossa mitään tekijää, joka rajoittaisi kannan kasvutahtia. Viimeistään nyt on korkea aika ryhtyä puhumaan metsästyksellä toteutettavasta kannanhoidosta”, Orpo kirjoittaa.
Itä-Suomessa viljelijöiden pelloilla levähtäneet hanhet pesivät arktisella Venäjällä, missä olot eivät ole suinkaan vakaat, ja kuten äskettäin Siperiassa tapahtunut suuri öljyvuoto osoittaa, monenlaisia ikäviä yllätyksiä voi tapahtua. Ilmastonmuutoksen, lajikadon ja muiden ihmisten aiheuttamien luonnontuhojen aikana edes valkoposkihanhien nousukiito ei ole itsestään selvä. Vähemmänkin luontoa harrastaneen ihmisen luulisi jo tiedostavan, että kaikkialla, myös Suomessa, luonnossa on tapahtunut ja tapahtuu suuria ja nopeita muutoksia, joiden taustalla on nimenomaan ihmisen toiminta. On pelkästään ilon aihe, jos jotkin lajit nykyisessä kehityksessä ainakin toistaiseksi pärjäävät.
Mutta ”vahinkoeläimistä” raivoajilla on oma ajatuksenjuoksunsa. Näin se menee: hanhet eivät saa levähtää ja tankata muuttomatkaansa varten Suomen pelloilla, mutta eivät ne saa tehdä sitä muuallakaan, missä suomalaiset asuvat ja elävät. Muuttolintujen kuuluu levähtää ulkomailla, tai jos ne levähtävät Suomessa, niitä pitää saada ampua. Suomessa muuttolintujen tappaminen ei ole haitallista, toisin kuin vaikkapa Välimeren maissa tai Aasiassa. On paha juttu, ettei muuttolinnuilla ole riittävästi levähdyspaikkoja, kun muualla maailmassa kosteikkoja kuivataan pelloiksi tai rakennetaan ihmisen käyttöön. Suomessa tätä ongelmaa ei ole, sillä kaikki nuo toimet on valtaosin ehditty jo tehdä, ja koska maat ovat viljelyksessä tai muuten ihmisen käytössä, linnut eivät saa niille enää tulla.
”Poliitikkojen tehtävänä on varmistaa, että luonnon monimuotoisuus säilyy, eikä ihmisen toimesta aiheuteta sellaisia toimia, jotka johtaisivat lajikatoon”, Orpo muistaa sanoa, mutta jatkaa, että ”valkoposkihanhien kohdalla kannanlaskenta kuitenkin osoittaa, että kyseessä on täysin elinvoimainen laji”. Hän vaatii valkoposkihanhea riistalajiksi, mutta ei ole lainkaan huolissaan siitä, että riistalajeina on lukuisia uhanalaisia lajeja, esimerkiksi vesilintuja. Jos kerran ”poliitikon tehtävänä on varmistaa luonnon monimuotoisuuden säilyminen”, poliitikon olisi syytä vaatia uhanalaisten lajien poistamista riistalajien listalta.
Samassa kolumnissaan Orpo ylpeilee, kuinka hänen toimiessaan maa- ja metsätalousministerinä aloitettiin (Suomessa uhanalaisen) suden ”kannanhoidollinen” metsästys. ”Se onnistui tekemällä kovasti töitä, neuvottelemalla ja painamalla asiaa kaikin keinoin eteenpäin.” Orpo ei kerro, että kokeilu oli epäonnistunut. Salametsästys ei sillä vähentynyt, ja pihoilla pyöriviä susia saatiin vain lisää, kun perhelaumoja hajotettiin emosusia tappamalla.
Eläinten aiheuttamat ”haitat” ja ”vahingot” eivät johdu siitä, että eläimiä olisi liikaa, vaan siitä, että ihminen tahtoo kaiken tilan. Meillä Suomessa on kaupunkimme, kylämme, kesämökkimme, peltomme ja tiestömme, ja rakennetun ja viljellyn maan lisäksi myös metsät, suot, järvet, meret ja tunturit pitää tavalla tai toisella ”hyödyntää”. Joka paikassa ihmisen pitää saada touhuta – sillä jos hän ei harjoita elinkeinoaan, hän harrastaa ja virkistyy – ja jos jokin muu laji häiritsee tätä hänen loputonta ja kaikkialle ulottuvaa touhuamistaan, syntyy mekkala. Eiväthän esimerkiksi sudet saa elää edes asumattomilla metsäseuduilla, sillä aina riittää ihmisiä, jotka haluavat sielläkin harrastaa turvallisesti koiransa kanssa metsästystä.
On kuvaavaa, että kansalaisaloite valkoposkihanhien tappamiseksi keräsi nopeasti vaadittavat 50 000 nimeä, sen sijaan kansalaisaloite kyykäärmeen rauhoittamiseksi ei riittävää allekirjoitusten määrää saanut (vaikkei siinä edes vaadittu pihapiirissä olevien kyiden rauhoitusta). Suomi onkin ainoa Länsi-Euroopan maa, missä kyitä voi mielin määrin nuijia hengiltä.
Uutisia ja yleisökommentteja lukiessa ei voi välttyä ajatukselta, että lukemattomien suomalaisten mielestä pahinta luonnossa on se, että siellä on eläimiä. Jos ihminen ei pääse ”säätelemään” eläinkantoja, tapahtuu kauheita. Valkoposkihanhien, susien ja kyiden lisäksi kansalaisia hermostuttavat esimerkiksi hirvet, ahmat, merimetsot, naakat, varikset, joutsenet, kurjet, merikotkat, ampiaiset, myyrät, metsäkauriit, puutiaiset, pienpedot, oravat, rastaat, talitiaiset, kanahaukat ja lokit.
Niin ja tiirat. Kesäkauden alkajaisiksi Ylen uutisissa kerrottiin, kuinka Oulujärvellä pesivistä lapintiiroista käydään jälleen keskustelua. (Keskustelun ohella pesiä on aiemmin myös tuhottu.) Lapintiirat aiheuttavat närkästystä, sillä poikasiaan puolustaessaan linnut syöksyvät ihmisiä kohti ja saattavat jopa napauttaa nokallaan. Uutisessa todetaan: ”Oulujärvellä linnut pesivät korkeammalla aallonmurtajalla, koska veden säännöstely voi nostaa veden pintaa ja hukuttaa pesät sekä poikaset.” Toisin sanoen tiirat yrittävät sopeutua ihmisen aiheuttamiin luonnon mullistuksiin, ja siksi ne pesivät ihmisten mielestä väärässä paikassa.
Kajaanin purjehtijoiden puheenjohtaja Seija Hyyryläinen oli kysellyt veneilijöiden mielipiteitä ja viesti oli selvä. Tiirat ovat hankalia. Sitä paitsi niiden ”ulosteet koetaan ikäviksi laiturilla”.
Seija Hyyryläisen mielestä tiiroille voisi rakentaa ”lauttoja”, joissa linnut sitten pesisivät. ”Ihmisen tässä pitää saada suojelua”, hän sanoo. ”Aika kauaskantoisia ovat ajatukset, että lapintiiroja pitää sietää ja katsoa hyvällä, ei ole ihan helppo homma.”
Siinä tuli eläinten olemassaolosta ärtyvien ihmisten vakiokommentti. Ihminen se tässä suojelua tarvitsee!
Ymmärrän toki, että suurten hanhiparvien syödessä pellot tyhjiksi viljelijöitä ei jätetä yksin tappioitaan kärsimään, vaan että yhteiskunta tarjoaa tukeaan ja asiassa mietitään kokonaisvaltaisia ratkaisuja. Mutta yleisesti ottaen eläimistä valittajia alkaa olla niin paljon, että suomalaisten sietokyky tuntuu käsittämättömän heikolta. Mitään muiden lajien aiheuttamaa epämukavuutta ei tahdota hyväksyä. Aivan kuin meitä ihmisiä olisi tässä maailmassa liian vähän ja muiden lajien takia olisimme jääneet jotenkin ahtaalle, kun tosiasiassa asia on juuri päinvastoin.
Lähes aina ”ongelmat” on aiheuttanut ihminen itse tilan ja resurssien valloituksellaan, ahneudellaan, sähläyksellään ja luonnon ulosmittaamisella. Osa tästä työstä on tehty jo sukupolvia sitten, joten emme ehkä edes tajua eläinten ahdinkoon johtaneiden muutosten laajuutta, mutta monia se ei taida edes kiinnostaa; tärkeätä on vain se, mitä minä nyt haluan. Tämän maailmankuvan mukaan oman lajimme toimeliaisuuden pitää saada ulottua kaikkialle ja vähääkään välittämättä, mihin se lopulta johtaa. En totisesti osaa pitää Kajaanin purjehtijoita erityisen heikossa ja oikeudettomassa asemassa olevina ihmisinä, joita nyt pitäisi suojella lapintiirojen aiheuttamilta uhilta.
Muille lajeille rähjäämisen sijaan olisi syytä pohtia sitä, mikä on ristiriidan taustalla, mitä mahdollisuuksia kyseisellä eläimellä on, ovatko ongelmat todella vakavia, ovatko ne mahdollisesti jopa itsestään ohimeneviä tai ovatko ne jollakin älykkäällä ja rauhanomaisella tavalla ennalta ehkäistävissä tai vähennettävissä. Esimerkiksi juuri valkoposkihanhen aiheuttamiin vahinkoihin Suomen Luonnonsuojeluliitto on tarjonnut muita ratkaisuja kuin nyt vaadittu tuhansien lintujen ammuskelu.
Monia ihmisiä kuitenkin eläinten tappaminen viehättää, etenkin kun vahingollisiksi koettujen eläinten tappamiseen liittyy koston suloisuus. Ehkä seuraavaksi syntyy kansalaisaloite, jossa esitetään, että kaikki Suomessa esiintyvät eläimet julistettaisiin lainsuojattomiksi. Tämä lainsuojattomuuslaki takaisi sen, että silloin kun joku vain kokee jonkin eläimen itselleen haitalliseksi, häiritseväksi tai epämiellyttäväksi, hän voisi välittömästi ottaa tuon kirotun elikon ja muutkin sen lajikumppanit hengiltä. Ehkäpä tällaisen yleisen ja yhtäläisen eläinten tappolain myötä meistä suomalaisista tulisi aidosti maailman onnellisin kansa.
