Illalla kymmenen aikaan jostakin sivulta kuuluu rysähdys. Sitten toinen, ja kolmas. Lupaavaa: metsot tulevat yöpuulle.

Olen kököttänyt piilokojussa usean tunnin. Metson soitimelle on syytä tulla ajoissa, silloin kun esiintyjät eivät ole vielä paikalla. Ja piilossa on pysyttävä. Illan ja yön tunnit kuluvat kuitenkin leppoisasti makuupussissa. Laulurastas rupattelee, varpuspöllö viheltää, ja hämärimpänä hetkenä kaukaa kantautuu helmipöllön puputusta.

Kello kahden maissa alkaa kuulua näppäilyä. Ryömin tirkistelemään näkymiä. Esiintymislava on tyhjä, äänet tulevat töyrään takaa. Odottelen malttamattomana, kunnes puolen tunnin kuluttua näyttämölle astuu komea metsokukko. Pyrstö on viuhkana ja luunvaalea nokka koholla kuten asiaan kuuluu. Koppelo hiippailee vieressä.

Kohta sivulta tulee toinen kukko. Se pysyttelee pariskunnasta kunnioittavan matkan päässä ja pitää pyrstönsä nöyrästi supussa. Sitten se taapertaa vain muutaman metrin päähän piilokojusta, seisoo hiljaa ja tuijottaa kohti. Koko soitimen ajan nuori kukko seisoo milloin missäkin ja vaikuttaa hölmistyneeltä, aivan kuin se ei ymmärtäisi, mistä on kysymys ja miksi se on täällä. Vanhalle herralle se on kuin ilmaa.

Koppelo lentää piilokojun sivulla olevaan puuhun ja alkaa papattaa. Myöhemmin sinne tulee toinenkin, sillä ääntely muuttuu duettopapatukseksi. Vanha kukko puolestaan napsuttaa ja päästelee tuon tuostakin merkillisiä sihinöitään.

Kukko jaksaa näppäillä ja sihistä tuntikausia. Suuren osan ajasta se piileksii kuitenkin näkymättömissä rinteen alaosissa, ja koppelot puolestaan istuvat puissa papattamassa. Nuorukainen kyllästyy jossakin vaiheessa ja häviää matkoihinsa. Aamulla puoli seitsemältä koppeloita ei enää näy, ehkä ne ovat lentäneet kukon luokse? Silloin näen kukon viimeisen kerran: yhtäkkiä se hypähtää kahdesti ilmaan. Tekisi mieli tulkita hypyt innostuksen ja riemukkaan voiton ilmaukseksi.

Näytös on ohi. Piilokojua purkaessani ja reppua pakatessani saan vielä kuunnella sinipyrstön laulua. Soitimen paras terä oli jo mennyt, mutta silti yö oli mieliinpainuva. Ei tarvitse olla koppelo kokeakseen vanhasta ukkometsosta huokuvan voiman. Linnuksi metso on ällistyttävän jyhkeä, ja kun se pää koholla, silmäkulma punaisena ja pyrstö levällään liukuu hitaasti metsän hämärässä, on melkein vaikea uskoa, että tuollaisia olentoja on yhä olemassa. Ja ne omituiset äänet: naputukset, sihinät ja sähinät…

Mutta pakko tunnustaa, että olin tullut valmiiseen pöytään. Blogimme valokuvaaja on jo parina talvena hiihdellyt metson soidinta etsiskelemässä, ja kun lupaava paikka vihdoin viimein löytyi, hän pystytti piilokojun ja ennen minua vietti siellä kaksi yötä.

Myös ensimmäisenä yönä paikalla oli vain kaksi kukkoa, ja Risto pohdiskeli, oliko kyseessä sittenkään soitimen keskuspaikka. Metson soidin on näet melko laaja. Kukot naputtelevat usein hieman erillään, jokainen omalla sarallaan, ja vasta koppeloiden saapuessa selviää soitimen keskus. Siellä on mahtavin kukko. Sen luokse koppelot tulevat suorastaan jonossa, ainakin niillä soitimilla, missä lintuja on jonoksi asti.

Toisena yönä Risto saattoi todeta, että paikka oli sittenkin oikea. Piilokoju oli soitimen komeimman kukon reviirillä, sillä sinne ilmestyi yhtä aikaa kuusi koppeloa. Samalla hetkellä, kun koppelot saapuivat, alkoi tapahtua. Joka puolelta paikalle rynnisti kukkoja; niitäkin oli vähintään puolen tusinaa. Toisaalta kaikesta rytinästä ja liikehdinnästä huolimatta asiat etenivät yllättävän rauhanomaisesti. Mahtikukko otti vastaan morsiamen yksi toisensa jälkeen. Muiden puoleen koppelot eivät kääntyneet eikä tappelun nujakoita syntynyt. Ehkä vanha kukko oli niin ylivoimainen.Nykyään metson soitimilla esiintyy tavallisesti 2-6 kukkoa, parhailla paikoilla kymmenen tai jopa ylikin, selviää Pertti Koskimiehen vuonna 2015 ilmestyneestä kirjasta Metson suku. Mutta, kuten Koskimies apeasti toteaa, useiden kymmenien kukkojen joukkoturnajaiset ovat enää mennyttä maailmaa.

Tämä kertoo siitä, että metso on alkuperäisistä määristään huimasti huvennut, samoin kuin siitä, että asia on yleisesti hyväksytty. Metsot saavat olla vähissä, monin paikoin Suomesta ne ovat saaneet käytännössä jo hävitä. Metso ei ole uhanalainen laji, sillä syöksykierre on tasaantunut niin hitaaseen hiipumiseen, että Suomen metsokantaa pidetään ”vakaana”.

Niinpä metsätaloustoiminnassa ei käy laatuun, että soidinpaikat suojeltaisiin hakkuilta. Kyllähän metson soitimilla pitää tehdä ainakin ”varovaisia” hakkuita. On myös täysin mahdoton ajatus, että metso rauhoitettaisiin kokonaan tai edes kymmeneksi vuodeksi. Päinvastoin äskettäin metson metsästysaikaa pidennettiin. Ja esimerkiksi täällä Kainuussa kanalintuja saa ampua myös useimmilla suojelualueilla. Metson todetaan olevan ”arvostettu saalis”. Tätä hienoa lintua arvostetaan tappamalla ja syömällä se.

Ihminen on tappanut sukupuuttoon aika monta lintulajia hävittämällä niiden elinympäristöjä ja ampumalla niitä hengiltä. Yhdistelmä on kohtuullisen tehokas. Sukupuutto on toki voinut viedä kymmeniä, jopa useita satoja vuosia, mutta vaikka tuhotöitä ahkerimmin paiskinut ihmissukupolvi ei välttämättä ole ehtinyt loppua nähdä, se on sittenkin tullut. Alamäki vie alas, oli lasku sitten loiva tai jyrkkä tai vuoroin molempia.

Nykyiset asetelmat eivät tarjoa minkäänlaista helpotusta Suomen metsojen elinoloihin. Suomi ylpeilee metsävaroillaan mutta ei vaikuta kiinnostuneelta edes hienoimpien metsälajiensa kohtalosta.

 

 

 

 

kanalinnutMetsometsästysmetsätaloussoidin

Hyvän mielen joululahja!

Anna lahjaksi lumoava luontokokemus ja luonnon hyvää tekevä vaikutus. Tilaamalla tuet luonnonsuojelutyötä.