Keväällä 2019 viirupöllö yritti pesiä pihallamme. Paikka oli yllättävä, sen sijaan pesinnän epäonnistuminen ei yllättänyt, sillä oikeastaan pesää ei edes ollut – se oli pelkkä kuoppa maassa. Kaiken lisäksi vapun aikaan satoi lunta, niin että maassa hautova pöllö katosi kokonaan lumen peittoon; lintuemo jatkoi urheasti vielä jonkin aikaa, mutta rinteessä olevat munat näyttivät helposti vierivän sen alta, ja ainakin yksi korppi ja irrallaan juokseva koira kävivät pesintää häiriköimässä. Poikaset eivät kuoriutuneet, ja emo häipyi.

Viirupöllö pesii lähes aina joko puun onkalossa tai vanhassa haukanpesässä. Miksi sitten pöllöemo hairahtui munimaan maahan? Epäilemättä syynä oli ympäröivien metsien laatu. Ne ovat tyypillistäkin tyypillisempää kainuulaista talousmetsää: tasaikäistä nuorta männikköä, jossa lahopuusta on huutava pula. Järeät puut, saati sitten sellaiset järeät puut, joissa olisi viirupöllölle sopivia onkaloita, ovat niin vähissä, ettei pöllö ollut sellaista löytänyt.

Vähissä ovat jopa pienille varpuslinnuille sopivat kolopuut. Niinpä Riston tontillemme laittamat kymmenet pöntöt ovat olleet tarpeen: niissä pesivät tali- ja sinitiaiset, kirjosiepot, harmaasiepot sekä leppälinnut. Keväällä kotimme tuntumassa linnunlaulu raikaa aivan eri tavalla kuin muualla lähiympäristössä.

Itse asiassa Etelä- ja Keski-Suomessa viirupöllöt taitavat pesiä jo suureksi osaksi lintuharrastajien laittamissa pöntöissä, koska sopivia luonnonpuita on niin vähän. Niinpä Risto rakensi seuraavana syksynä pöllölle sopivan pöntön. Hän vei sen omaan metsäämme, joka pysyy pystyssä myös tulevina vuosina; Metsäkeskuksen pari vuotta sitten antamasta ”asiantuntijaneuvosta” huolimatta emme aio hakata viiden hehtaarin tonttiamme sileäksi. Pihaan otettiin kuitenkin hieman etäisyyttä, sillä tunnetusti osa viirupöllömammoista puolustaa poikasiaan hyvinkin tarmokkaasti. Jos ihminen ei usko varoitushaukahduksia eikä poistu paikalta, pöllö voi tulla piirtämään kynsillään päänahkaan uuden jakauksen.

Viirupöllö otti pöntön heti omakseen, ja tällä kertaa haudonta sujui hyvin, sillä eräänä toukokuisena päivänä pöntön aukosta kurkisteli untuvainen poikanen.

Pesintä sujui niin huomaamattomasti, ettemme päässeet selvyyteen edes poikasten määrästä. Eräänä päivänä pöntön aukko ammotti vain tyhjänä ja pesän ympärillä vallitsi hiljaisuus. Viirupöllön poikaset jättävät pesänsä vielä lentokyvyttöminä, mutta nyt poikanen tai poikaset hävisivät nopeasti jonnekin metsään.

Kevään alussa Risto vei jokirantaan myös yhden telkänpöntön, ja sekin otettiin saman tien käyttöön. Omilla retkeilyalueillamme näkemämme telkänpöntöt ovat valtaosin jo niin vanhoja, että ne ovat joko käyttökelvottomia tai sillä rajoilla. Aiemmin telkänpönttöjen laittaminen kuului metsästäjien harrastuksiin, mutta enää se ei taida yhtä lailla kiinnostaa.

Syksyllä Risto kävi laittamassa myös useita pönttöjä helmipöllöille. Vaikka helmipöllö on viirupöllöä paljon pienempi, sekin tarvitsee järeitä pesäpuita, toisin sanoen vanhoja palokärjen koloja. Havaintojemme perusteella palokärkiä esiintyy kotiseutumme talousmetsissä niukasti, ja kun palokärjen reviiri on varsin laaja, edes suojelualueiden metsiin ei kovin monta pariskuntaa mahdu. Ei ihme, jos palokärkien tekemistä koloista on pulaa.

Helmipöllö onkin viimeisen parinkymmenen vuoden aikana kovaa vauhtia vähentynyt, ja jos tahti jatkuu samanlaisena, tutkijat pelkäävät sen häviävän maastamme seuraavan 30 vuoden aikana. Toisin sanoen jos talousmetsien käsittely jatkuu nykyiseen tapaan.

Hömö- ja töyhtötiaisia on vaikea auttaa pöntötyksellä. Ne ovat vankkumattomia ite-olentoja, joiden pitää saada kaivertaa pesäkolonsa itse. Joskus ne saattavat huolia pöntön, joka on tungettu sahanpurua täyteen, niin että purua poistamalla lintu ikään kuin tekee siihen kolon, mutta eipä tämä kovin yleistä ole. Hömö- ja töyhtötiaisia varten metsissä pitäisi ehdottomasti olla pehmeiksi lahonneita pökkelöitä.

Kolopesijöiden asuntopulaa tulee mietittyä joka metsäretkellä. Talousmetsät ovat riukupuiden surkeutta, ja jos yksittäisiä koivupökkelöitä olisikin, harvoin niissä näkee minkäänlaista koloa. Lähes aina rungot ovat liian pieniä ja puu on kivikovaa – koko metsä on pökkelöitä myöten liian nuorta.

Jopa moni hyvältä näyttävä koivupökkelö paljastuu koputeltaessa niin kovaksi, ettei sitä pienen linnun nokka voi työstää. Lahoaminen ottaa yllättävän pitkän ajan. Joskus taas pökkelö olisi sisältä sopivan pehmeää muhjua, mutta paksu tuohi muodostaa tiaiselle läpipääsemättömän kilven. Tähän ongelmaan tavallinen retkeilijä voi antaa apuaan, jos vuolee tuoheen puukolla tai linkkarilla tiaisen mentäviä aukkoja.

Tuskinpa edes suojelualueiden vanhoissa metsissä on ylenpalttisesti pökkelöitä ja muita kolopuita. Isoja haapoja, joihin palokärki voi tehdä kolonsa, ei Suomessa ole luonnostaan tolkuttomia määriä, mutta sen lisäksi haapoja on systemaattisesti tuhottu. Etenkin Pohjois-Karjalassa ja Kainuussa valtion mailla haapoja aikoinaan joko ”kaulattiin” tai ”taskutettiin” (eli puut kuorittiin tyveltä tai myrkytettiin), niin että ne vähitellen kuivuivat ja kuolivat pystyyn. Haapa kun oli ”roskapuu” eikä tähän näkemykseen vaikuttanut haavan suuri merkitys luonnon monimuotoisuudelle.

Helposti myös ajatellaan, että jokainen kolopuu on potentiaalinen pesä, mutta moni kolo on jo sisältä niin täynnä edellisten pesintöjen jätettä, ettei se ole enää sovelias. Edellisen pesinnän jäljiltä kolossa voi myös olla niin paljon loisia, ettei sinne parane mennä.

Ihmisen rakentamat pöntöt ovat siis tarpeen, ja tietysti metsänomistajien pitäisi tehdä rutkasti tekopökkelöitä – lähinnä koivuista – jotta sopivia pesiä saataisiin edes tulevaisuudessa. Haapoja tulisi pikemminkin säästää kuin typistellä pökkelöiksi. Pahinta on tietysti haapojen päätyminen jättimäisiin energiapuupinoihin. Kyse on juuri metsätalouden jättimäisyydestä, siitä että luonnolle on jätetty ja yhä edelleen jätetään niin auttamattoman vähän.

Kolopesijöiden ahdingosta on puhuttu kauan, ei vuosia vaan vuosikymmeniä, mutta käytännön apua on annettu käsittämättömän heikosti. Metsätalouden toimijoiden mukaan Suomen ”metsäosaaminen” on ”maailman huippua”, mutta ilmeisesti huipulta katsottuna linnut ja muu luonto kutistuvat mitättömän pieniksi: kunhan silmänlumeeksi puhutaan, ei niistä tarvitse oikeasti välittää.

 

haapahelmipöllöhömötiainenkoivukolopesijätlinnunpöntötmetsätaloustekopökkelötiaisettöyhtötiainenviirupöllö

Tilaa Suomen Luonto!

Puhtaan luonnon merkitys hyvinvoinnin edistäjänä on entisestään korostunut koronavirusepidemian hankaloittamassa arjessa.
Tilaamalla Suomen Luonnon tuet Luonnonsuojeluliiton työtä suomalaisen luonnon hyväksi.
Tilaa nyt kotiin kannettuna tai diginä!