Nuoret naiset lähtevät syrjäseudulta – eivätkä tule takaisin. Tällaista hiljan uutisoitiin, vaikkei se taida suuri uutinen ollakaan. Väki on vähentynyt syrjäseudulta jo kauan, ja aika harva opintielle lähtenyt nuori enää palaa. Ehkä uutinen oli se, että nuoria naisia on lähtenyt arveltua enemmän eikä enää vain syrjäseudulta vaan ylipäänsä maaseudulta.
Kaupungistuminen on maailmanlaajuinen suuntaus, ja toisten mielestä on jopa hyvä, että ihmiset pakkautuvat yhteen; näin esimerkiksi yksityisautoilu vähenee ja luonnolle jää enemmän tilaa. Toisaalta asumattomillakin seuduilla luontoa käännetään koneilla ympäri ja moottoriteitä rakennetaan melkeinpä vain kesämökkiruuhkien takia. Ehkä kaupungistumisella on hyvät ja huonot puolensa? Niin tai näin, maaseudun vetovoima – ja sen puute – on aihe, jota tulee välillä mietittyä. Olenhan joskus itsekin ollut nuori nainen; lisäksi olen päinvastoin muuttanut kaupungista maalle.
Totta kai kyse on paljolti työpaikoista ja toimeentulosta. Maaseudulla ja eritoten syrjäseudulla ei työpaikkoja ole niin vain tarjolla. Se ei kuitenkaan ole väen kaikkoamisen ainoa syy. Asuuhan kaupungeissa ihmisiä, jotka työllistävät itse itsensä tai voisivat tehdä etätyötä. Miksi he eivät halua muuttaa ”korpeen”?
Yleensä korpielämän kauhistuttavuuteen liitetään harrastusmahdollisuuksien sekä sosiaalisten suhteiden niukkuus.
Mielestäni pienilläkin paikkakunnilla on yllättävän paljon erilaisia harrastusmahdollisuuksia niin urheilun, kulttuurin kuin vaikkapa opintojen saralla. En väittäisi Suomea siinä suhteessa kehnoksi maaksi, ja minua onkin aina huvittanut joidenkin maaseudun miesten puhe siitä, kuinka metsästys on paikkakunnalla ainoa mahdollinen harrastus. Naiset eivät niinkään valita samaa, ja ehkäpä yksi syy nuorten naisten syrjäseudulla viihtymättömyyteen on juuri se, että nämä yhden harrastuksen miehet pitävät siellä niin kovaa ääntä. Jos ihmisellä on yksi ainoa harrastus, hän on elämästä kovin yksipuolisesti kiinnostunut ja tällöin hänen muutkin näkemyksensä saattavat olla melko rajoittuneita.
Yksipuoliseen maailmankuvaan liittyy vaikeus sietää toisinajattelevia, ja syrjäseudulla noita vaikeasti siedettäviä toisinajattelijoita ovat olleet luonnonsuojelijat. Nykyään heitä kutsutaan viherpipertäjiksi, ituhipeiksi ja vihervasureiksi. Ennen puhuttiin risuparroista, mutta koska tässä ärtymystä herättävässä joukossa on nyt huomattavan paljon naisia, nimitys on paljolti jäänyt.
Niin, tässä joukossa on paljon naisia. Myös nuoria naisia – ja ehkäpä sellaisiakin nuoria naisia, jotka puntaroivat maallemuuton tai paluumuuton mahdollisuutta?
Viherpipertäjillä harrastuksia riittää.
Kotipaikkakuntamme Kuhmo edustaa varmaan aika tyypillistä syrjäseutua. Valtuustossa jyrää Keskusta, kakkosena Perussuomalaiset, joille molemmille luonnonsuojelu on vastenmielistä. Ainoa suojelutoimi, joka hyväksytään, on vieraslajien torjunta (siinä sentään pahaa luontoa hävitetään). Metsästys ja metsästysmatkailu ovat Kuhmon erityissuojeluksessa, ja niinpä vuonna 2017 valtuusto esittikin mm. maa- ja metsätalousministeriölle, Metsähallitukselle ja Lukelle ”huolenilmauksensa” susien liiallisista määristä. Viime syksynä Kuhmon kaupunginjohtaja Tytti Määttä (Keskusta) kirjoitti Maaseudun Tulevaisuudessa susien metsästykselle aiheuttamista haitoista ja muistutti, että Kuhmon kaupunki vaatii ”kannanhoidollisen” suden metsästyksen uudelleen aloittamista.
Kuhmon päättäjien olisi hyvä hoksata, että kaikki alueen asukkaat eivät ole metsästäjiä eivätkä kaikki matkailijat ole metsästysmatkailijoita; on ihmisiä, joita saattaa kiinnostaa ”pelkkä” luonnon ihailu ja suurpetojen tai edes niiden jälkien näkeminen. Tosiasiassahan nimenomaan ”pelkkä” retkeily on Suomessa ja koko maailmassa kasvava trendi.
Mutta ei. Joulukuussa eduskuntaan varasijalta päässyt Kuhmon valtuuston puheenjohtaja Tuomas Kettunen (Keskusta) liittyi ensitöikseen ilomantsilaisen Hannu Hoskosen (Keskusta) valitukseen susien aiheuttamista ongelmista. Valitus lähti eduskunnan oikeusasiamiehelle. Miesten mukaan sudet ovat maaseudulla jo suoranainen turvallisuusuhka.
Kun toisaalla uutisissa kerrottiin Kainuun turvakotien olleen joulun jälkeen täynnä, mieleen tuli, kohdistuisiko naisiin ja lapsiin ehkä todellisempia turvallisuusuhkia kuin sudet. Olisivatko jotkut muut huolenilmaukset sittenkin tarpeellisempia? Ilmeisesti mielikuva ase kädessä villipedoilta perhettään suojelevasta miehestä on niin vahva, että muut ongelmat jäävät sivuseikoiksi. Se epäsuhta, millä asioita käsitellään (tai ollaan käsittelemättä), kertoo syvään juurtuneesta machokulttuurista, joka nuorten naisten silmissä tuskin lisää maaseudun vetovoimaa.
Tällaisia polkuja ei missään Suomessa ole haitaksi asti.
Havaintojeni mukaan maallemuuttajat otetaan sentään hyvin vastaan ja ihmiset ovat ystävällisiä. Ainakaan täällä Kainuussa ei tulla herkästi naaman eteen nyrkkiä heristämään tai edes väittelemään. Ei vaikka olisikin joskus puolustanut susia tai moittinut metsien liikahakkuita. Mielipidesivuilla tai kommenttipalstoilla saatetaan toki jupista ”muualta tulleista”, joiden ”ei pidä tulla neuvomaan, kuinka täällä eletään”, mutta ehkäpä nämä asenteet ovat hiipumassa ja useimmat jo suovat ei-syntyperäisillekin asukkaille puheoikeuden, vaikka eivät ihan samaa mieltä olisikaan.
Totta puhuen syrjäseudun väestö vaikuttaa monimuotoisemmalta kuin se oli omassa nuoruudessani 1990-luvulla. Väkeä on tullut ja mennyt, nuoriso on käynyt kouluja ja matkustellut, näkemykset ovat avartuneet. Hoskosten ja Kettusten antamasta julkisesta kuvasta huolimatta maalla on niitäkin ihmisiä, joiden mielestä Suomen metsätalous on liian intensiivistä ja joiden mielestä metsästystä ei tulisi enää lisätä vaan pikemminkin rajoittaa. Ehkä he ovat vielä vähemmistöä, mutta pitäisikö heidänkin toiveitaan silti ottaa huomioon? Jos maaseudulle halutaan asukkaita tai edes vapaa-ajan asukkaita, jyräämällä jyrääminen ja omien etujen ahnehtiminen ei ole viisasta politiikkaa. Tulemista harkitsevat jättävät tulematta ja väheksytty vähemmistö saattaa lähteä. Se ei maaseudun väkimäärää lisää.
Ajatellaan juuri niitä nuoria naisia. Mikä heitä maalla voisi kiinnostaa – ehkäpä nimenomaan se luonto. Alueen päättäjät ja muut äänekkäät paukuttavat kuitenkin jatkuvasti sellaista sanomaa, että tosielämässä luonto on vain sellua ja riistaa ja vahinkoeläintä, lempeimmillään marjaa ja tattia; että mikään ei ole niin tärkeä osa maaseudun elämää kuin motot, aseet ja maastoautot. Nämä jyrät ”tietävät”, että vain välitön ja mahdollisimman tehokas luonnon rahastaminen on realismia, ja että luonnonsuojeluksi riittää kun sanoo bio.
Tätäkin kaunista pientä saarta Kuhmon Lammasjärvellä Metsähallitus hakkasi pari vuotta sitten. Asia sai julkisuutta, mutta se ei ”luontomatkailijan paratiisiksi” itseään nettisivuillaan mainostavaa Kuhmon kaupunkia hetkauttanut.
Tietysti jotkut ihmiset mieluummin murjottavat tyhjenevissä kylissään kuin ottavat asukkaiksi luonnonsuojelijoita, mutta jos väestömäärän huvetessa tällaistenkin ihmisten tuloon ollaan valmiit alistumaan, kannattaisi kaikenlaisia julistuksia ja ”huolenilmauksia” hiukan harkita. Ihmisiä ei pidä myöskään aliarvioida. ”Meillä on puhdas ja kaunis luonto” -hokemat eivät vakuuta, jos todellisuudessa luonto on valjastettu lähinnä raaka-ainevarastoksi ja jos kaivoksista ja sellutehtaista puhutaan alueen suurimpina unelmina.
Ja näitä näkymiä ”luontomatkailijan paratiisissa” riittää.