Kukapa ei tietäisi sarvikuonojen, tiikerien tai jääkarhujen ahdingosta – sen sijaan harva on kuullut ruusuruohomaamehiläisen, isonuijasammalen tai jääleinikin hupenemisesta.

Huolestuminen tällaisten pienten ja ulkoisesti melko vaatimattomien eliöiden puolesta voi tuntua turhalta, jopa naurettavalta. Näin ajattelevien ihmisten toivoisi lukevan Juha Kauppisen kirjan Monimuotoisuus – kertomuksia katoamisista (Siltala). Kauppinen olisi ansainnut olla Tieto-Finlandistien joukossa; Monimuotoisuus on tärkeä ja ajankohtainen kirja ja se on myös hyvin kirjoitettu. Kanava-palkinto sentään tuli.

Kirjassa kerrotaan, kuinka pohjoinen luontomme aikojen saatossa kehittyi, kuinka monimuotoinen se on ollut ja kuinka tehokkaasti tätä monimuotoisuutta on viime vuosikymmenten aikana tuhottu. Tekijä haluaa kuitenkin muistuttaa, että luontoa on yhä vielä paljon jäljellä ja että sen suojeleminen olisi sekä mahdollista että monista syistä tavoittelemisen arvoista.

Kauppinen kirjoittaa selkeästi ja johdattaa lukijaa sujuvasti aihepiiristä toiseen. Hän on valinnut esimerkkilajeja, joiden myötä tarina kulkee. Alussa mainittujen ruusuruohomaamehiläisen, isonuijasammalen ja jääleinikin lisäksi päähenkilöitä ovat kultasirkku, kuukkeli, taimen ja pikkusinisiipi. Tällaiset yhden lajin esittelyt tekevät ilmiöistä konkreettisia ja tuovat lajien kohtaloita lähemmäksi, mutta Kauppisen idea on vielä isompi. Hän on valinnut niin sanottuja sateenvarjolajeja eli niitä, joille sopivissa elinympäristöissä lukuisat muutkin lajit elävät. Jos siis näitä valittuja lajeja ponnekkaasti suojeltaisiin, samalla kokonaiset toimivat ekosysteemit säilyisivät. Ehtona kuitenkin on kyseisten lajien ”olemassaolon turvaaminen suurina, voimakkaina populaatioina kaikkialla niiden luontaisella elinalueella”, Kauppinen kirjoittaa – mikä käytännössä tarkoittaa niiden suojelun ehdotonta priorisointia. Siis mikään taloudellinen hanke ei olisi syy tinkiä sateenvarjolajien suojelusta.

Toistaiseksi vaikuttaa päinvastoin siltä, että prioriteettina on aina taloudellinen hanke. Ei ole mitään niin arvokasta luontoa, joka olisi ehdottomasti lailla suojeltu. Pelottava esimerkki tästä ajattelusta on Sodankylän Viiankiaapa, koko Euroopankin mittakaavassa merkittävä soidensuojelualue, jota nyt havitellaan kaivostoiminnan piiriin ja josta Kauppinen isonuijasammalen luvussa kertoo.

Kaivoshankkeiden ja muiden suuren mittakaavan toiminnan vastapainoksi luontoa tuhoutuu jatkuvasti myös pieni pala kerrallaan. Kauppinen nostaa esiin juuri tällaisen huomaamattoman, mutta monimuotoisuuden kannalta vaarallisen toiminnan. Se on vaarallista, koska se lopultakin on niin laajaa ja systemaattista. Pikkusinisiivistä, pienistä kauniista perhosista, hän kirjoittaa: ”Pieniä populaatioita, melko kaukana toisistaan. Ei yksilöiden siirtymistä, ei geenien virtaa. Muuttuvia oloja, maiseman pusikoitumista, umpeenkasvua, rakentamista. Kaikkea sellaista, mikä hävittää luontoa Suomesta ja kaikkialta maailmasta yksi paikallinen populaatio kerrallaan.

Ihmisillä on taipumus ajatella, että jos joku populaatio häviää, muualla niitä kuitenkin riittää. Jos elinympäristö ihmistoiminnan vuoksi häviää, siellä eläneet lajit vain muuttavat jonnekin vähän matkan päähän. Jopa koko lajin häviämiseen Suomesta voidaan suhtautua välinpitämättömästi ja todeta, ettei se silti koko maailmasta kuole sukupuuttoon. Kauppinen painottaakin paikallisten populaatioiden merkitystä – niistähän lajit kuitenkin koostuvat. Kysymys on myös paikallisesta sopeutumisesta, lajin sisäisestä erikoistumisesta, jota ei aina ymmärretä arvostaa. ”Meillä elävien lajien yksilöitä on muuallakin, mutta usein lajien paikalliset populaatiot ovat paljon pidemmälle juuri meidän oloihimme sopeutuneita kuin osaamme ajatella. Kuinka pitkälle sopeutuneita? Se olisi ehkä erityisen hyvä tutkimuksen aihe monien lajien kohdalla.”

Tätä paikallista rikkautta ja geneettistä monimuotoisuutta Kauppinen valottaa hyvin taimenista kertoessaan. Taimen-luku sisältää paljon tarinaa Kainuusta, sillä Kainuun vaara-alueet jokineen ja lukuisine puroineen ovat olleet valtaisa taimenten Eldorado. Niin vesivoiman rakentamisen kuin myös metsätaloustoiminnan vuoksi taimenjokia ja puroja on järkyttävällä tavalla tuhottu.

Taimenia koskeva luku on pakahduttavan surullista luettavaa myös siihen liittyvine ihmiskohtaloineen. Suurin osa suomalaisista tietää, kuinka Lapissa ihmisiä ajettiin kodeistaan, kun kodit ja maat jäivät vesirakentamisen ja tekoaltaiden alle, mutta vastaavia tragedioita on eletty myös Kainuussa. Kauppinen kävi tapaamassa Hyrynsalmella asuvia sisaruksia, joilta voimalaitoksen rakentaminen vuonna 1961 vei kodin ja taimenjoen. Tuolloin kuusivuotias Erkki Oikarinen oli äitinsä ja naapurin emännän kanssa katsellut etäämmältä, kuinka veden pinta nousi ja vähitellen lainehti kotien pihoilla. Tuttu pihapiiri jäi lopullisesti veden alle…

Talot oli purettu, hirret viety pois, mutta uunit jätetty paikoilleen, piiput pystyyn. Vesi nousi ja jokivarsi ja avarat pihat alkoivat vähitellen muuttua järveksi.

Vesirakentamisesta puhutaan edelleen, sillä Kemijoen viimeistä rakentamatonta osuutta Sierilässä havitellaan rakennettavaksi.

Kirjassa käsitellään myös metsäasioita sekä valotetaan hyönteiskadon aiheuttamia seurauksia, eikä tietysti ilmastonmuutostakaan unohdeta. Kauppinen toteaa kirjoittaneensa ilmastonmuutoksesta aiemmin melko vähän – ehkäpä muu elinympäristöjen tuhoutuminen on ollut riittävä huolenaihe. Nyt ongelmat kutoutuvat yhteen. Mitä suurempia, elinvoimaisempia ja monimuotoisempia populaatiot olisivat, sitä enemmän olisi mahdollisuuksia siihen, että joukossa olisi ilmastonmuutoksessa selviytyjiä.

Jos luonnontilaisen kaltaisia metsiä olisi tarjolla paljon, se todennäköisesti hidastaisi niitä tarvitsevien lajien, hömötiaisen, lapintiaisen ja kuukkelin vetäytymistä pohjoiseen”, Kauppinen toteaa.

Täältä Kainuusta lapintiainen on käytännössä jo hävinnyt, hömötiainen ja kuukkeli hupenevat kovaa vauhtia. Ja metsien hakkuut vain kiihtyvät.

Elinympäristöjen kutistuminen paitsi kutistaa populaatioita, myös heikentää siirtymisen mahdollisuuksia ja jättää lajit kurjistuvien asuinsijojensa vangiksi. Kauppinen kirjoittaa suojelualueiden kytkeytyneisyyden merkityksestä. Ilmastonmuutoksen vuoksi tällaiset suojelualueiden verkostot olisivat entistä tärkeämpiä.

Pidän tärkeänä myös esimerkiksi ajatusta suojelualueiden verkostoista, jotka yltävät pohjoisnavalta etelänavalle, ja tällaisista puhuvia biologeja ajaa ennen kaikkea kiire: on pakko toimia näin, jotta monimuotoisuuden hupeneminen saataisiin katkaistua”, Kauppinen toteaa ja jatkaa: ”Mutta ajattelu ei saisi rajoittua vain suojelualueisiin, koska silloin luonnon asema on olla vitriineissä ihmisestä erillisenä todellisuutena. Siksi olen alkanut ajatella säästämistä. Että säästäisimme luontoa kaikkialla koko ajan, aina kun sitä ei ole pakko hävittää ja vähän muulloinkin. Tuo pajuviita, tuo pieni metsikkö voidaan jättää hakkaamatta ja rakentamatta. Tuossa voidaan tehdä niin, että nurmikon ajamisen sijaan kuoritaan vähän multaa pois, heitetään sekaan ketokasvin siementä, niitetään muutamana vuonna, ja pian siinä on keto. Suojeleminen ja säästäminen toimivat yhdessä.

Luonnon monimuotoisuuden väheneminen on vakava uhka, joka tulee yhä enemmän vaikeuttamaan ihmisen toimeentuloa maapallolla. ”Kyseessä on trendi. Jos trendiä ei käännetä, ekosysteemit kuluvat pois, ja koska me, ihmiset, olemme osa ekosysteemeitä kaikkialla maailmassa, myös meidän populaatiomme alkavat ennemmin tai myöhemmin kärsiä ja huveta. Ihminen ei ole viimeinen laji, jonka populaatiot tuo trendi tavoittaa.”

Kauppinen kirjoittaa biologina ja toimittajana. Mutta hän on myös lapsesta saakka ollut luonnonharrastaja, jota luonnon köyhtyminen koskettaa tavallistakin enemmän.

”Kun on harrastanut luontoa pian 40 vuotta, on kasvanut aikuiseksi tutustumalla hömötiaiseen, hiiripöllöön, pohjoisiin soihin, pohjoisiin metsiin, siis Etelä-Suomen soihin ja metsiin, jotka ovat Euroopan mitassa pohjoista luontoa, tuntuu suunnattoman vaikealta hyväksyä, että tuo luonto katoaa. Se on henkilökohtainen tragedia. Olemme taigan lapsia.”

En voi olla ajattelematta, että suurelle osalle päättäjistä ja muista vaikutusvaltaisista ihmisistä luonto ei ole samalla tavalla tärkeä. Heitä monimuotoisuuden hupeneminen ei huoleta, koska se ei ole minkäänlainen henkilökohtainen tragedia. He eivät erityisesti tunne luontoa, joten he eivät näe sen köyhtymistä eivätkä he myöskään vaivaudu perehtymään asiaa koskevaan tietoon.

Kuitenkin nimenomaan niiden, jotka toiminnallaan vaikuttavat luontoon keskimääräistä enemmän, olisi erityinen velvollisuus hankkia siitä tietoa. Kauppisen kirja tarjoaa tähän tiedon hankintaan erinomaisen mahdollisuuden. Se on yleistajuinen, helposti luettava läpileikkaus Suomen luonnon tilasta. Tutkimuksiin ja tutkijoiden haastatteluihin perustuen kirja kertoo siitä, mitä seurauksia ihmistoiminnalla on ollut ja siitä, kuinka menneitä virheitä voitaisiin vielä korjata.

Juha Kauppinenkirjamonimuotoisuusuhanalaisuus