Talvelta voi nykyään odottaa mitä tahansa säätä. Voi olla 30 astetta pakkasta mutta yhtä hyvin voi olla kolmen asteen suojakeli. Keskellä talvea tupruttaa lunta – tai sataa vettä.
”Sääennuste lupaa epävakavaa”, totesi aikoinaan eräs Riston ystävä, jonka äidinkieli ei ollut suomi. Hän tarkoitti tietysti epävakaata. Tällainen ”epävakavuus” voi olla joillekin eliölajeille vakavaa. Esimerkiksi lauhat ja märät säät saattavat pilata kuukkelien ja tiaisten talvivarastot. Edestakaisin sahaavien pakkas- ja suojakelien myötä syntyy kovia lumikuoria ja jääkelmuja, jotka ovat monin tavoin haitaksi – vaikkapa niin, että kanalinnut eivät pääse kieppiin. Pohjoiset lajit ovat sopeutuneet tasaiseen talveen.
Vaikeuksia näyttää olevan myös metsäpeuralla, sillä ne ovat lähteneet taas kesken talven vaeltamaan. Samanlaista liikehdintää oli talvella 20017-2018. Silloinkin pakkas- ja suojasäät vuorottelivat, niin että hanki kovettui ja jäkälän kaivaminen vaikeutui. Nälkäiset peurat yrittivät etsiskellä parempia ruokamaita ja hajaantuivat sinne tänne.
Tänä talvena lunta on vähemmän, joten tilanne on onneksi helpompi. Peuroja on kuitenkin liikkunut taas esimerkiksi Hiidenportin kansallispuistossa hakemassa jäkälää Porttijoen rinteiltä. Ja tietysti myös suojelualueiden vanhat luppokuusikot houkuttelevat.
Suojelualueilla on vanhaa metsää, ja kunnollisia luppo- ja naavakuusikoita on vain vanhoissa metsissä. Lupon ja naavan herkkyydestä ilmansaasteille on puhuttu paljon, sen sijaan vähemmälle huomiolle on jäänyt niiden tarvitsema aika. Nykyisten talousmetsien pikaelämässä ne eivät yksinkertaisesti ehdi kasvaa. Käytännössä lupot ja naavat ovat Kainuun talousmetsistä jo hävinneet, ainakin siinä mitassa, että ne tarjoaisivat metsäpeuroille runsaat ruokapuut.
Kainuussa on paljon valtion metsiä, joten Metsähallituksen talousosasto on vaikuttanut suuresti metsäpeuran ja samalla lukuisten muidenkin metsälajien elämään. Ja vaikuttaa edelleen, sillä avohakkuisiin ja männynviljelyyn perustuvaa toimintaa ei ole aikomustakaan muuttaa. Metsät hakataan myös entistä nuorempina.
Perinteiset metsäpeura-alueet ja vasomispaikat ovat olleet itärajan tuntumassa, missä tarjolla on Elimyssalon ja Iso-Palosen suojelualueiden kaltaisia hieman yhtenäisempiä metsä- ja suoalueita. Nykyään tämä itärajan seutukaan ei ole enää turvallinen, sillä kaupalliset haaskakuvauspaikat ovat houkutelleet sinne tavallista enemmän suurpetoja.
Metsäpeurojen suojelemiseksi onkin esitetty Kuhmon petokannan (etenkin susien) ”säätelyä”. Tällaisten ”säätelijöiden” ajattelutapaan kuuluu se, että luonnon suojelemiseksi ihmisen ei pidä muuttaa omaa toimintaansa, ei ainakaan säästää tai luopua mistään. Ainoa ratkaisu on milloin mihinkin lajiin tähdättävä luoti.
Myös ajotapojen muuttaminen näyttää mahdottomalta. Oli syksyinen hämärä tai liukas talvikeli, valtatiellä pitää saada ajaa lujaa. Tien varteen laitetuilla peuravaroitusmerkeillä ei näytä olevan ajotyyliin mitään vaikutusta. Niinpä liikenteessä kuolee kymmeniä metsäpeuroja joka vuosi.
Ilmastonmuutoksen myötä keikkuvien säiden talvia tulee olemaan jatkossakin. Siksi olisi suotavaa, että metsäpeura voisi laajentaa levinneisyyttään pohjoiseen, missä kunnon talvia on useammin – ja mikä olisi myös metsäpeuran luontaista levinneisyysaluetta. Nyt peurat eivät voi palata entisille esiintymisalueilleen, sillä sen estää ”metsäpeuran rotupuhtauden säilymiseksi rakennettu aita”. Asia voidaan ilmaista näin kaunistelevasti. Se tarkoittaa sitä, että poronhoitoalue alkaa heti Kuhmon pohjoisrajalta eikä sinne metsäpeuroja päästetä.
Siis vaikka porot mielletään Lapin asukkaiksi, tosiasiassa jo Hyrynsalmi on poronhoitoaluetta!
Kuhmon rajan yli Hyrynsalmelle eksyneet metsäpeurat katsotaan poronhoidon häiriköiksi, ja ne joko ohjataan takaisin Kuhmon puolelle tai yksinkertaisesti ammutaan. Suomen Luonnossa (2/2018) Riikka Kaartinen kirjoittaa, että poronhoitoalueelle eksyneitä peuroja on tapettu jo 1970-luvulta lähtien; poronhoitajat olivat saaneet ampumiseen suullisen luvan, ja tämä vapaa käytäntö jatkui 1990-luvulle saakka. Peuroja jo 40 vuotta seurannut Antti Leinonen kertoo, että erään poromiehen mukaan peuroja tapettiin yhtä paljon kuin mitä silloinen peurakanta oli. 20 vuoden aikana ammuttiin mahdollisesti jopa 1500 metsäpeuraa.
Porojen elättäminen Kainuussa aiheuttaa metsäpeuralle myös tautiriskin. Porolla ja peuralla on yhteinen loinen, eräs sukkulamatolaji, jota vertaimevät niveljalkaiset levittävät. Loinen on aiheuttanut poroilla joukkosairastumisia ja se voi olla tuhoisa etenkin vasoille. Netin metsäpeurasivustolla todetaan, että kyseisellä loisella ”on voinut olla vaikutusta metsäpeurakannan jyrkkään vähenemiseen, sillä infektion oli saanut arviolta jopa liki neljännes kaikista metsäpeuroista”. Netissä on luettavissa myös Sauli Laaksosen tutkimuksen yhteenveto, jossa ilmenee poron ja metsäpeuran yhteinen loisongelma.
Ruotsissa ja Norjassa poronhoito on saamelaisten yksinoikeus. Olisipa myös Suomessa! Tai jos edes poronhoitoalueen raja nostettaisiin napapiirin pohjoispuolelle. Nyt poro, puolikesy kotieläin, on sellaisessa asemassa, että sen vuoksi luonnon alkuperäislajit kärsivät jopa Kainuussa saakka. Metsäpeuran leviäminen pohjoiseen estetään, ja toisaalta myös ahmoja tapetaan, mikäli ne aiheuttavat vahinkoja vaikkapa suomussalmelaiselle poronkasvattajalle. Susille vihoitellaan elleivät ne pysy ”erämaissa” – samalla kun asumattomille metsäseuduille työnnetään poroja, joihin susien pitäisi ymmärtää olla koskematta.
Tosin eräät poronhoitajat ovat suurpedoista kovasti hyötyneet. Vuonna 2009 voimaan tulleen ns. Lex Hallan myötä tietyt paliskunnat saattoivat saada jopa kaksinkertaiset petokorvaukset, ja tämän edun siivittäminä jotkut Kainuun ja Koillismaan poromiehet ostivat Lapissa syntyneitä poroja, kasvattivat niitä vähän aikaa ja jättivät ne sitten tarkoituksella petojen syötäviksi. Näin he pääsivät nostamaan mojovat petokorvaukset.
Tästä petokorvausten väärinkäytöstä nousi pieni kohu, jonka myötä Lex Halla kumottiin, mutta ehtivätpä sitä ennen useat Kainuun ja Kuusamon poronkasvattajat kääriä sievoiset summat. Petos oli niin onnistunut, ettei kukaan joutunut edes syytteeseen petoksesta.
Iso määrä metsäpeuroja myös metsästettiin heti kun kanta oli hieman vahvistunut. Kainuussa tällainen lupametsästys alkoi jo vuonna 1996. Aluksi ammuttiin kymmenkunta yksilöä vuodessa, mutta vuosina 2001 ja 2002 määrä oli jo noin 40. Jahti lopetettiin vuonna 2003, kun kannan huomattiin taantuneen. Poronhoitoalueelle harhautuneita ammutaan edelleen.
Suomenselällä lupamäärät ovat olleet suurempia, ja kaiken kaikkiaan vuosina 2000-2013 metsästyksen vuoksi Suomen metsäpeurakannasta menetettiinkin peräti 1069 yksilöä. Kirjassaan Pohjoinen luontokuvaaja Antti Haataja kirjoittaa, että metsästys on kohdistunut etenkin isosarvisiin hirvaisiin, mikä ei tietysti ole kannan geneettistä perimää ajatellen järkevää, sillä tällöin joukosta poistetaan kaikkein hyväkuntoisimpia ja elinvoimaisimpia yksilöitä.
Vuoden 2014 jälkeen Suomenselällä on ammuttu noin parikymmentä peuraa vuodessa. Lupia siis myönnetään edelleen. Netin metsäpeurasivustolla tätä Suomenselällä tapahtuvaa metsästystä perustellaan sillä, että metsästäjät osallistuvat aktiivisesti kannan seurantaan edistäen sen suojelua. ”Mahdollisuus pienimuotoiseen pyyntiin pitää heidät motivoituneena näihin toimiin.” Toisin sanoen parikymmentä yksilöä on uhrattava metsästäjille palkinnoksi heidän ahkeroinnistaan.
Kainuun kanta on nyt noin 720 metsäpeuraa ja Suomenselällä peuroja on 1450-1500. Näitä lukuja ajatellessa ei voi kuin ihmetellä vuosikymmenten aikana tapettujen peurojen määrää. Oli syynä sitten poronhoito tai metsästäjien palkitseminen, peurakannan verotus on ollut kohtuutonta.
No, on metsäpeuran hyväksi käynnissä myös suojeluhanke. Sen myötä ei puututa poronhoitoon eikä Kainuun metsätalouteen, ei sentään, vaan peuroja yritetään suojella perustamalla uusia populaatioita Lauhanvuoren ja Seitsemisen kansallispuistoihin. Kyseessä on osaksi EU:n rahoittama LIFE-projekti, joka aloitettiin vuonna 2016 ja jota jatketaan vuoteen 2023.
Olisi toki hienoa, jos nämä aluevaltaukset onnistuisivat ja peurat menestyisivät. Jospa silloin myös opittaisiin menneistä eikä kiire trofeemetsästykseen olisi taas yhtä kova.
