Yhä useammat suomalaiset retkeilevät kansallispuistoissa ja muilla suojelualueilla. Eikä ihme. Talousmetsät alkavat olla yleisesti niin ankeita ja epämiellyttäviä ympäristöjä, ettei niiltä kauneuselämyksiä odota. Jos jossakin on vähänkin metsän näköinen paikka, se on pieni tilkku, jonka takana odottaa kulkukelvottomaksi runneltu, ojitettu ja koneiden mylläämä ryteikkö. Ero talousmetsän ja vanhan luonnonmetsän välillä on niin räikeä, että tuntuu vääristelyltä käyttää molemmista sanaa metsä.

Keväällä ilmestyneen erinomaisen kirjan Metsä meidän jälkeemme tekijät Anssi Jokiranta, Pekka Juntti, Anna Ruohonen ja Jenni Räinä valottavat tätä suomalaisen talousmetsän ja vanhan luonnonmetsän eroa. He kertovat vierailustaan Pisavaaran luonnonpuistossa Tervolan ja Rovaniemen rajalla, metsässä, joka on niin tiukasti suojeltu, että yleensä siellä saavat liikkua vain tutkijat.

”Tämä koskematon metsä lumosi meidät”, he toteavat esseessään Koneen Säätiön sivustolla. ”Pisavaarassa ympärillämme kohosi hopeahuntuisia kuusia, jättiläismäisiä mäntymatriarkkoja ja ryhmyisiä haapavanhuksia. Puuta oli runsaasti, mutta metsä oli väljää. Joka puolella oli helppoa kulkea, sillä ojia, aurauksia, mätästyksiä, hakkuuperkeitä ja taimikkotiheikköjä ei ollut. Olimme lopultakin mielikuviemme metsässä, tämä oli taigaa.”

Muistan oman haltioitumiseni, kun parikymppisenä astuin ensimmäistä kertaa Kuhmon Elimyssalon metsään. Sen jälkeen olen kuljeksinut niin Elimyksellä kuin muissakin Kainuun luonnonmetsissä ja pohdiskellut niiden viehätystä. Talousmetsiin verrattuna ne ovat enää sirpaleita, mutta ovat ne sentään suurempia kuin Etelä-Suomen suojelumetsät, joiden läpi kävellään pikemminkin minuuteissa kuin tunneissa. Kyllä metsällä pitää olla sen verran laajuutta, että sinne mahtuu myös soita, lampia ja puroja, ehkäpä myös jokia ja järviä. Vasta laajuuden myötä metsä saa riittävää monimuotoisuutta.

 

Kunnon metsässä on oltava ennen kaikkea vanhoja puita. Järeitä, kilpikaarnaisia aihkeja ja harmaantuneita keloja – puita, joilla on ikää useita satoja vuosia. Jylhiä kuusia, rosorunkoisia raitoja ja haapoja. Ja lahopuuta tietenkin! Kääpäisiä pökkelöitä ja maahan rojahtaneita runkoja, jotka vähitellen saavat ylleen vihreän sammalpeiton.

Soita reunustavat avarat kankaat ja suosaarekkeet ovat komeita ja niissä on mukava istuskella – mutta omalla tavallaan kauniita ovat myös hämärät puronvarsikorvet sekä naavojen ja luppojen verhoilemat kuusikot.

 

 

Tällaisten metsien ihailua pidetään toisinaan vaateliaana ja elitistisenä: olisi osattava arvostaa tavallisia metsiä, siis talousmetsiä. Ehkä niin. Ehkä vanhojen luonnonmetsien ystävä sitten on snobi – samaan tapaan kuin vaikkapa arkkitehtuurin harrastaja, joka ei halua kierrellä ihastelemassa tehdasalueiden varastohalleja tai maaseudun tuotantolaitoksia.

Mutta nykyisten talousmetsien rumuus ei ole vain snobbailijan ongelma. Pahinta on se, että talousmetsistä on tullut kelvottomia elinympäristöjä lukuisille metsälajeille. Eivät metsiin sopeutuneet eliölajit ole snobeja, ne eivät yksinkertaisesti pärjää ihmisen ja hänen koneidensa tärväämissä metsissä. Ja kun muuta metsää ei löydy, ne kuolevat ja häviävät. Asiasta kirjoitetaan myös toisessa tänä vuonna ilmestyneessä suositeltavassa teoksessa. Kirja on Juha Kauppisen Monimuotoisuus ja siinä Kauppinen toteaa: ”Kun jostain lintulajista sanotaan, että se ei voi elää kuin tietynlaisissa metsissä, syntyy kuva nirsoudesta. Että linnuille ei kelpaisi kuin tietynlainen metsä. Sen sijaan ”ei voi elää” saattaakin tarkoittaa sitä, että kuolee.”

Koska talousmetsiä, surkeita elinympäristöjä, on niin paljon, se vaikuttaa myös suojelualueiden luonnonmetsiin. Nykyiset suojelualueet eivät riitä ylläpitämään elinvoimaisia kantoja; kannat hiipuvat ja elämä hupenee kaikkialta. Linnut ovat hyvä, näkyvä ja kuuluva indikaattori. Kun me nyt olemme kulkeneet Kainuun suojelualueiden metsissä ja soilla ja muistelleet, minkälaisia samat alueet olivat 1990-luvulla, olemme suruksemme todenneet niiden kovasti hiljentyneen.

Metsälajien kannalta suojelu ei todellakaan ole ollut riittävää eikä nykyinen metsätalous ole kestävää. Metsätalouden hyväksymä suojelu liikkuu ”säästöpuu-avainbiotooppi” -linjauksen tasolla. Perusajatus on se, että suojelu pidetään niin minimaalisena, etteivät metsistä saatavat rahavirrat tippaakaan vähene. Teollisuus ei otettaan hellitä, vaan hakkuisiin vaaditaan entistä enemmän ja yhä nuorempia metsiä.

Niin kauan kuin tämä linjaus nöyrästi hyväksytään, suojelumetsien ja talousmetsien ero pysyy räikeänä ja talousmetsät ovat niin kammottavia, että monimuotoista metsäluontoa nähdäkseen ihmisten on pakko matkustaa jonnekin suojelualueelle.

Ja ennen kaikkea: metsälajit vähenevät ja häviävät yksi toisensa jälkeen. Metsät muuttuvat elottomiksi rääseiköiksi. Kuten Juha Kauppinen toteaa, kyseessä on ihmisen luoma, lajiköyhä uusekosysteemi. On syytä olla huolissaan, kuinka tällainen lajiköyhä uusekosysteemi toimii ilmastonmuutoksen kaltaisissa mullistuksissa.

luonnonmetsämetsälajitmonimuotoisuustalousmetsäuhanalaisuus