Se oli joskus joulun alla, kun äitini soitti minulle ääni väristen. Metsää oli alettu avohakata, ihan vierestä. Siitä lähtien äiti ja isä havahtuivat aamuöisin moton valokeiloihin makuuhuoneessa. Oli aiemmin yritetty ostaa ja pelastaa osa metsästä, mutta se ei ollut johtanut tuloksiin. Itkin kuullessani äitini itkun, mutta en vielä ymmärtänyt miltä muutos tuntuisi nähdä omin silmin.

Ajoin jouluksi kotiin, lähes pimeällä. Jo kaukaa näin, miten lapsuuteni ja nuoruuteni kotiympäristön profiili oli muuttunut. Rintaa poltti ja kyyneleet saapuivat solkenaan. Käännyin hiekkatielle, joka johti muutamien kymmenien metrien matkan päästä lapsuudenkotiini. Jos en olisi ajanut tätä reittiä satoja kertoja, en olisi tiennyt missä olen.

Tuo metsä oli meille sielunmaisema sekä merkittävä osa kotia. Voitte kuvitella miltä tuntui halata vanhempiani tuona iltana moton alasajaman maiseman sylissä.

Seuraavan aamun valjetessa avasin huoneeni kaihtimet. Tiesin mitä odottaa, mutta en ollut siihen valmis. Vaikka olimme saaneet säästettyä metsäkaistaleen kotimme ja avohakkuun välillä, ei se riittänyt peittämään entisen metsän sanatonta huutoa ohuen kaistaleen takaa.

Oletko koskaan kävellyt vastahakatussa metsässä? Sen hiljaisuus tuntuu jotenkin erilaiselle, kuin elossa olevan metsän hiljaisuus. Ensimmäisenä sen taitaa huomata tuulessa, joka ei aiemmin ulottunut näille sijoille. Vai olisiko hiljaisuuden sijaan tyhjyys parempi kuvaus tuolle äänelle.

Kotini metsä oli vanha, sammalpohjainen kuusimetsä. Sellainen kuin metsien mielestäni tulisi olla. Ja sellainen, millä oli valtavasti tunnemerkitystä. Kuten jokaisella metsällä tässä maassa todennäköisesti on – jollei metsän omistajalle itselleen niin jollekin muulle. Se tekee metsistä valtavan paljon arvokkaampia kuin mitä ne on kuutioissa mitattuna.

Metsän jäänteiden päällä kävellessäni mietin, miten voimakas ja pitkäkestoinen pirstaleisen metsän tuoksu onkaan. Enkä voinut olla ajattelematta, miltä se eläimistä tuntui ja miten kaukaa ne haistoivat kotiympäristönsä muutokset. Minä en sentään joutunut jäädä tänne asumaan, toisin kuin ne.

Leveän, matalaksi sahatun kannon vierestä löysin puiset tikapuut. Olin aikoinaan nostanut ne tuon ison puun kuorta vasten ja kiivennyt eräälle sen kapeista oksista. Istuin siellä toisinaan illan hämärtymistä seuraten; joskus siihen saakka, että kuulin äitini kutsuhuudon tulla syömään.

Äitini ja isäni nauroivat rakentaessaan minulle majaa tänne muutettuamme. Leikkimökki saattaa olla tyttöjen kohdalla oletuksena, mutta minun majani rakennettiin pressuista ja kuormalavoista tämän metsän reunaan. Ja siksi tunsin metsän hyvin. Se tarjosi minulle palstan missä sain vuosia seikkailla vapaasti, milloin jäniksen jälkiä seuraten, milloin sienimetsällä tai majassani leikkien. Jos en ollut läheisellä tallilla, olin täällä.

Tänä päivänä kotimme jokaiselta neljältä sivulta on laajat metsäalueet tuhottu. Jäljelle jääneet metsäkaistaleet tekevät kulissin kodin ympärille, mutta niiden takaa paljastuu hakkuut kaikista talon ikkunoista. Eikä vain puut ole hävinneet. En usko näkeväni kymmeniin vuosiin viiru- ja sarvipöllöjä täällä, enkä tiaisia niissä määrin kuin niitä ennen hakkuita oli. Metsä ei ole sama kuin siellä olevat puut. Metsä on koko ekosysteemi. Näin molempien vanhempieni itkevän pitkään metsän perään. Kertoessani tänään vanhemmilleni, että kirjoitan lapsuudenmetsäni hakkuusta, he miettivät miten kamalalta se silloin tuntui. Ja tuntuu edelleen. Siitä tuli sellainen metsä minun ja meidän jälkeemme, jollaista emme olisi halunneet nähdä.

Haluatko ymmärtää kokonaisvaltaisemmin Suomen metsien ja luonnon tilaa? Kuuntele tai lue havahduttava Metsä meidän jälkeemme -teos (Jokiranta, Juntti, Ruohonen ja Räinä 2019).

krista ylinenkrista ylinen photographyvuosi(a) pohjoisessa

Tunne luontosi

Suomen Luonto on ajankohtaisen luontotiedon aarreaitta!
Tilaamalla tuet Luonnonsuojeluliiton työtä.