Ei ollut ensimmäinen kerta. Edessäni lepäävän lehtiön vaalea sivu huusi tyhjyyttään kolmatta iltaa. Olin kokeillut kahvia, siirtolapuutarhamökissä puuhastelua, hetkellistä somelakkoa ja karhukojussa hiljentymistä. Lukenut muiden valokuvaajien kirjoittamia artikkeleita ja elänyt mielessäni läpi omia luontokuvausmatkojani. Mitään ei kuitenkaan lukenut riveillä eikä niiden välissä ennen kuin kävin keskustelun itselleni hyvin rakkaan, elämäntyöstään inspiroituneen ihmisen kanssa.

Keskustelimme luovuudesta ja siitä, miten sitä täytyy toisinaan pakottaa löytymään erityisesti yksinkertaisten ja paljon käytettyjen elementtien edessä. Kun on lähes 40 vuotta ollut työssä, joka vaatii päivittäisiä haastavalle asiakaskunnalle järjestettäviä luovia askarteluhetkiä, ansaitsisi Nobelin palkinnon. Ja tämä ihminen todella olisi kyseisen huomionosoituksen ansainnut. En voinut olla ihailematta hänen kykyään soveltaa niiden kapeiden rajojen sisällä, joissa hän työskenteli.

Minulle luovuus tuntuu monesti samalle kuin marraskuinen räntäsade. Olen täysin avuton ja kyvytön toimimaan sen asettamien vaatimusten edessä. Teen valokuvauksessa luovaa työtä olematta kuitenkaan kovin luova ihminen. Näen valokuvaustyylini hyvin suoraviivaisena, todellisuutta jäljittelevänä, dokumentaarisena. Editoinnissa olen maltillinen enkä koe, että lisäisin valokuviini sellaisia ominaisuuksia, mitkä tekisivät niistä omalaatuisia ja innovatiivisia. Minusta ei ole luomaan uutta – ei tyhjästä eikä jo nähdystä. Ja ne vähäisetkin ideat, joita satunnaisesti saan, on jo kauan sitten keksitty.

Muistan jo murrosikäisenä yrittäneeni sanoittaa laulua ja rakentaa siihen melodiaa, mutta lopulta huomanneeni kopioineeni ne tehdyistä teoksista. Olin hyvä piirtämään, mutta ainoastaan mallista. Kun minua ammattikorkeakoulun pääsykokeessa velvoitettiin keksimään mahdollisimman monta käyttötarkoitusta muutamalle nimetylle tavaralle, en varmasti ansainnut opiskelupaikkaani kyseisestä tehtäväksiannosta suoriutumisen ansiosta. Kohtuullisen vilkas mielikuvitukseni ei jostain syystä yllä luoviin ulottuvuuksiin, vaan nauttii vain muiden – lähinnä turhakkeiden – luottamuksesta.

Tapaan jatkuvasti hämmentävän kekseliäitä ja persoonallisen tyylin omaavia kanssaeläjiä. Heille annetaan komponentteja ja he keksivät monia eri tapoja hyödyntää niitä. He eivät kaipaa manuaalia, vaan ovat niitä, jotka itse sen kirjoittavat sen. He todella ovat lahjakkaita ja innostavia!

Olen aina toivonut olevani yksi heistä: käänteentekijöistä, innovaattoreista, käsikirjoittajista. En ehkä koskaan pääse siihen onnelliseen asemaan, mutta vahvuuteni tulee esiin varmassa, systemaattisessa tekemisessä. Tyyliini ei kuulu nähdä asioita ennennäkemättömällä tavalla vaan silmästä silmään, kiertelemättä. On olemassa jo luotu asia, jonka tallennan. Onneksi meille molemmille on omat paikkamme: niille, jotka tekevät käsikirjoituksia ja niille, jotka lukevat sen ja kuvaavat sen sellaisenaan myös muille nähtäväksi.