Syyskuussa 2017, kun mietin nimeä tälle silloiselle uudelle blogille, tiesin tulevani kirjoittamaan paljon Lapista. Olin pari kuukautta aiemmin muuttanut Rovaniemelle, kaupunkiin, jossa olin vain kerran aiemmin käynyt, mutta joka nyt oli kotini ja jättämässä tähänastisista kaupungeista kaikkein suurinta jälkeä minuun. Luulin, että sopeutuminen elämää mullistaneeseen päätökseen kuljettaa muuttotavarat pohjoiseen, olisi pitkä tie. Mutta Lappi on ollut minulle alusta saakka, eri tavalla, pitkä tie. Tasan kolme vuotta sitten, tuo muuttokuorma palasi Lapista etelään. Oli raastavaa luopua pohjoisen sielunmaisemista ja ihmisistä. Minulla ei ollut tuolloin syitä lähteä sieltä, ainoastaan syitä palata etelään. Mutta yhä tänä päivänä mietin, miltä elämäni näyttäisi, jos en olisi tuolloin muuttanutkaan silloisten – hyvien kylläkin – syiden perässä etelään. Asuisinko yhä Rovaniemellä? Mitä tekisin päätyökseni? Mitä elämä olisi nyt. Tänä päivänä, käsissäni olevan päivärepun vetoketju puristuu vaivalloisesti kiinni. Pyrin pakkaamaan aina loogisesti, jotta elämä olisi helpompaa tilanteissa, joissa tiettyihin varusteisiin pitäisi päästä nopeasti käsiksi. Retkeilyharrastuksen ja valokuvaustyön pakkaaminen lentokoneen käsimatkatavaroihin on kuitenkin haaste, jota en mielelläni toista: on vapauttavampaa pakata kaikki mahdollinen farmarin takaosaan ja nähdä ajamisen vaiva. Tällä kertaa autolle ei ole pohjoisessa akuuttia tarvetta, joten päädyin nopeampaan siirtymiseen lento teitse.

Lappiin lähteminen on aina tämän tunnin lentomatkan tai vähintään 10 tunnin ajomatkan takana. Lähimmät vaarat eivät ole muutamaan vuoteen olleet pyörämatkan päässä. Miten minulla voikin olla edelleen niin kova ikävä sinne. Ja vaikka lähes kuukausittain matkustan pohjoiseen lieventämään ikävää, kipu puristaa rintaa, kun en ole tykkypuiden, ruskaisten varvikkojen ja kesäisten tunturilampien läheisyydessä. Viisi vuotta sitten, lähdin Lappiin vuodeksi, mutta yhä edelleen, sydämeni koti on yhä siellä. Vuosi(a) pohjoisessa.

Ikävä on pisin tie kaikista.