Ajoimme ystäväni kanssa syyskuun 26. iltapäivä syrjäiselle parkkipaikalle. Aittajärvi – Maantiekuru – Luiro – Muorravaarakanruoktu – Sarvijoki – Aittajärvi. Alkavan vaelluksen reittisuunnitelmamme oli reilut 60 kilometriä pitkä, ja se piti mahduttaa viiden päivän sisään. Vaativa tehtävä jo paperilla kahdelle intohimoiselle valokuvaajalle. Mutta koin kiitollisuutta jo siitä, että tänäkin syksynä sain mahdollisuuden kulkea Urho Kekkosen kansallispuiston ruskassa, edes muutaman päivän.

Nostin rinkan selkään, laitoin puhelimen lentokonetilaan ja hengähdin syvään. Heti parkkipaikalta lähdettäessä oli ensimmäisenä vastassa leveän kosken ylitys. Sen läpi kahlatessa tuntui, kuin astuisi vihdoin kansallispuiston portista sisään – olinhan tässä vaiheessa käyttänyt jo 14 ajotuntia vaelluksen lähtöpaikan saavuttamiseen. Jalkojen kastuminen ensimmäistä kertaa hyiseen erämaajokeen on – päinvastoin kuin olettaisi – äärettömän palkitsevaa.

Suuntasimme tasaista tahtia kohti Luirojärveä. Pimeys laskeutui, vesisade voimistui. Puoliltaöin, noin kolme edeltävää tuntia pimeässä käveltyämme, päätimme pystyttää teltan. Voimavarat eivät riittäneet enää pidemmälle, emmekä olleet pitkään otsalamppujen rajallisessa valokeilassa käveltyämme enää täysin varmoja siitä, miten kaukana lähin laavupaikka oli. Nukahdin välittömästi syötyämme yöpalan.

Oletko koskaan herännyt teltasta niin, että et tiedä millainen sen ulkopuolella oleva maisema on? Miten jännittävää onkaan avata ulkoteltan vetoketju tuolloin! Meillä oli vastassa aavaa, utuista ja upeaa tunturimaisemaa. Hetken sijaintia paikannettuamme päätimme pakata varusteet ja lähteä kävelemään kohti laavua, jossa söisimme rauhassa aamupalan. Muutaman kilometrin käveltyämme ja kansallispuiston häikäiseviä maisemia valokuvattuamme saavuimme Pälkkimäpään eteläpuolella olevalle laavulle.

Iltakuudelta saavutimme seuraavan yöpaikkamme, Luirojärven. Luirolla sijaitsevat autiotuvat ovat epäilemättä kansallispuiston suosituimpien joukossa; väitettä vahvisti autiotupien edessä oleva rinkkarivi, joka ilmansuunnassa pystyssä olevat teltat sekä lukemattomat vaelluskenkäparit, jotka roikkuivat vieri vieressä kuivaushuoneen naruilla. Tutustuimme illan aikana useisiin suomalaisiin ja kansainvälisiin retkeilijöihin, ja pääsin lopultakin haaveilemaani erämaasaunaan saunomaan.

Seuraavana aamuna matkamme jatkui yhä pilvisessä säässä kohti Muorravaarakanruoktua. Sateesta kastuneet tiheät tunturikoivikot nuolivat vaatteita, joten kuorivaatteet jatkoivat päällysvaatteena. Tästä huolimatta nautin. Miten raikasta ilmaa täällä saikaan hengittää, ilman tungosta, vain harvan ohikulkijan kävellessä vastaan. Pysähtelimme jatkuvasti, kuvasimme välillä brändikuvia yrityksille mutta paljon myös itselle – puhtaasti siitä ilosta mitä ympärillä näimme.

Lumipään siintäessä etuvasemmalla kohtasimme kolmen miehen ryhmän. He kertoivat olevansa tulossa samasta paikasta kuin me, ja menossa samaan päämäärään. Hämmentävintä oli, että miehet kävelivät meitä vastaan. Hetken juteltuamme kävi ilmi, että he olivat menettäneet suunnan ylhäällä sumuisessa tunturissa ja tehneet sen mitä eksyessä käy: kävelleet huomaamattaan ympyrän ja palanneet samaan suuntaan kuin mistä olivat tulleet. Meidät tavattuaan he kääntyivät ympäri ja kulkivat hetken meidän kanssamme, kunnes jäimme itse tunturin päälle kuvaamaan ja näytimme heille suunnan määränpäähän.

Seuraavana aamuna heräsimme lämpimästä Muorravaarakanruoktun tuvasta, kolmen muun ihmisen ja kahden koiran kanssa. Uusi päivä avautui hieman kirkkaampana, ja odotin kovasti päivän vaellukselle osuvia kohteita: Pirunporttia ja Paratiisikurua.

Matka oli paikoitellen raskas, jyrkkä ja rakkainen. Välillä tunsin tarpeen vetäytyä omaan hiljaisuuteen, jotta jaksaisin silloisella hetkellä henkisesti ja fyysisesti selässä olevaa taakkaa. Rinkkani paino lähentelee aina puolta omastani, mikä tekee askeleesta raskaan varsinkin, jos unohdan napostelun ruokailujen välissä. Mutta tänäkin päivänä, kulkeminen kannatti. Paratiisikuru aukeni nimensä veroisena, tarjoillen lyhyessä ajassa kovia tuulia, räntäsadetta ja sinistä taivasta. Tunturissa sää vaihtelee nopealla syklillä ja voimalla. Varusteiden ollessa riittävät, voi taivaalta tulla kuitenkin lähes mitä vain ja silti olla kohtuullisen mukavaa.

Pääsimme hyvissä ajoin alkuillasta Sarvijoen autiotuvalle. Vastassamme oli jälleen muita retkeilijöitä ja ilta sujui rattoisasti jutellen. Hyvä seura sekä pimeän laskeutuminen joen varteen sai ajattelemaan, miten lyhyeltä tämä 5 päivää jälleen tuntuivat ja miten ihanaa täällä olisi ensi syksynä viettää muutama kokonainen viikko.

Vaelluksen viimeisenä aamuna heräsimme varhain. Olimme illalla kysyneet muilta autiotuvassa yöpyjiltä luvan poistua tuvasta aamuneljältä, jotta ehtisimme Kaarnepään laelle auringonnousuksi. Olen kohtuuhyvä heräämään aikaisin, mutta en ole kuitenkaan parhaimmillani tuolloin. Jalka painoi, kun kiipesimme puoliunessa suoraa tunturinreunaa ylös ja taistelimme aikaa vastaan.

Tunturin päällä tuuli. Joimme pikakahvit termospullosta varvikkoon painautuen. Hiljalleen, aurinko hiipi esiin horisontissa. Kirkkaat auringonnousut palkitsevat aina, joskus herkistymiseen asti. Kuvailimme samalla kun katselimme valon kulkemista tunturijonojen rinteillä.

Matkaa autolle oli toistakymmentä kilometriä, mutta meillä ei ollut kiirettä. Kansallispuisto antoi tuona päivänä kauneintaan, väreissä ja auringonpaisteessa. Kiitos Urho Kekkosen kansallispuisto ja erämaa. Toivottavasti saan kahlata luoksesi jälleen ensi vuonna.

kansallispuistokrista ylinenkrista ylinen photographyluontokuvausretkeilyurho kekkonen kansallispuistovaellusvaeltaminenvuosi(a) pohjoisessa

Tunne luontosi

Lähde retkelle metsään, suolle, merelle, kauas ja lähelle.
Tutustu, opi, ihastu ja voimaannu. Koe Suomen Luonto!