Tänä syksynä on käyty keskustelua metsästyksestä kansallispuistoissa. Keskustelun herätti traaginen onnettomuus UKK-puistossa, kun kanalintujahdissa ollut metsästäjä ampui vahingossa kuoliaaksi 30-vuotiaan retkeilijän. Tapahtuman kulku on toistaiseksi epäselvä.
Kuolemaan johtavia metsästysonnettomuuksia ei ole joka vuosi, mutta sairaalareissuja ampumiskohelluksella aiheutetaan noin 10–20. Yleensä uhreiksi joutuvat passipaikalla olevat metsästyskaverit. Viimeksi näin Sotkamon paikallislehdessä uutisen, jossa metsästäjän kerrottiin ampuneen kaveriaan teerenä, ja vastaava tapaus sattui aiemmin syksyllä Multialla.
Pakko myöntää, että tällaiset teerimääritykset saavat minut hieman pelokkaaksi. Miten joku voi luulla ihmistä teereksi – ja ampua? Minkälaisia hätähousuja aseiden kanssa luonnossa oikein liikkuu?
Retkeilen paljon Kainuun suojelualueilla, missä harrastetaan nimenomaan kanalintumetsästystä. Tosin nykyajan metsästäjät eivät yleisesti ottaen ole kovia kävelijöitä, joten jahdit hoidetaan pääosin metsäautoteiden tuntumassa, mutta koska Lappiin verrattuna Kainuun suojelualueet ovat pieniä ja teiden piirittämiä, ne ovat varsin helposti laiskankin kävelijän saavutettavissa. Pidän syksyllä huomioliiviä ja laitan sellaisen myös koiralleni, mutta silti laukausten kajahdellessa tulee erittäin epämiellyttävä olo. Suuri helpotus on Sotkamon Hiidenportin kansallispuisto, jossa ei saa metsästää, ja säälin pohjoisempana asuvia luonnonystäviä, joilla ei vastaavaa turvallista retkikohdetta enää ole.
Elimyssalon suojelualueella vain aivan alueen ydinosassa metsästys on kielletty.
Metsästyslain 8. pykälässä annetaan pohjoisen asukkaille vapaa metsästysoikeus kotikuntansa valtion maille. Pohjoisella tarkoitetaan kaikkia Lapin läänin kuntia sekä Kajaanin, Hyrynsalmen, Kuhmon, Kuusamon, Paltamon, Pudasjärven, Puolangan, Ristijärven, Sotkamon, Suomussalmen, Taivalkosken, Vaalan ja Vuolijoen kuntia. Tämä vapaa metsästysoikeus ulottuu lähes kaikkiin pohjoisen Suomen kansallispuistoihin, soidensuojelualueille ja vanhojen metsien suojelualueille. Luonnonpuistoissa metsästys on kielletty, mutta niinpä on kielletty marjastus ja sienestyskin, ja retkeily sallitaan vain poluilla, jos sellaisia luonnonpuistossa ylipäänsä on.
Eräässä Ylen uutisessa, jossa käsiteltiin UKK-puiston syksyistä onnettomuutta, Metsähallituksen Luontopalvelujen Lapin aluejohtaja Jyrki Tolonen totesi, että ilman metsästysoikeutta kansallispuistoja tuskin olisi perustettu. ”Olen siitä aika varma lappilaisia ihmisiä tuntien”, Tolonen sanoo.
UKK-puiston perustamisesta on lähes 40 vuotta, joten asioita pitäisi voida tarkastella uudelleen – ja aivan erityisesti nyt, kun koronaviruksen kurittamassa Suomessa retkeilyinnostus on saavuttanut ennen näkemättömän suosion. Tilanne on muuttunut jopa muutama vuosi sitten perustetun Hossan kansallispuiston jälkeen. Metsästyksen salliminen Hossan kaltaisessa suhteellisen pienessä, teiden pirstomassa ja retkeilijöiden suosimassa kansallispuistossa on mielestäni edesvastuutonta. En tiedä, mikä on se kuolemantapausten määrä, joka pitää saavuttaa, ennen kuin suojelualueilla metsästys voidaan kieltää.
Valtion maita riittää metsästysseuroihin kuulumattomille ja maattomille paikallisille asukkaille yllin kyllin, ilman että metsästäjien pitää päästä luonnonsuojelualueille. Saavutetuista eduista pidetään kuitenkin tiukasti kiinni, ja lisääkin pitää saada, niin että viime vuosina niin kanalintujen kuin useiden muidenkin riistalajien metsästysaikoja on entisestään pidennetty, mikä puolestaan tarkoittaa turvallisten retkipäivien huomattavaa vähenemistä.
Suojelualueilla metsästystä perustellaan usein hirvien tai pienpetojen kantojen säätelyllä. Peruste onnahtaa pahasti, sillä jos jonkin eläinkannan säätely havaittaisiin suojelualueella tarpeelliseksi, asia olisi toki sen mukaan järjestettävissä. Näin on tapahtunut merensaaristossa, missä suojelualueilta hävitetään minkkejä ja supikoiria. Uhanalaiset tai muuten heikoilla olevat eläinkannat eivät kuitenkaan tappamista kaipaa.
Retkeilijöiden turvallisuus ei olekaan ainoa syy, miksi metsästys suojelualueilla pitäisi kieltää. Suojelualueet on yksinkertaisesti perustettu suojelemaan luontoa. On merkillistä, että tämä perusperiaate heitetään yli laidan vain yhden pienen ihmisryhmän huvin ja harrastuksen vuoksi.
Katsokaapa näitä Kainuun Juortanansalon–Lapinsuon suojelualueen sääntöjä: Kiellettyä on luonnon ja eläinten häiritseminen tai vahingoittaminen. Oikein! Kysehän on luonnonsuojelualueesta. Mutta säännöissä kerrotaan myös, mikä on sallittua: metsästys on sallittua sekä Metsähallituksen luvalla että paikkakuntalaisille kotikuntansa alueella. Siis eläinten häiritseminen ja vahingoittaminen on kiellettyä, mutta tappaa niitä kyllä saa. Ainakin jos tappaja on metsästäjä ja tapettava eläin on ns. riistalaji.
Kotipaikkakunnallaan vapaan metsästysoikeuden omaava henkilö saisi periaatteessa ampua vaikka kaikki kansallispuiston tai muun suojelualueen metsot; kiintiöthän eivät häntä koske. Lisäksi Metsähallitus myy ulkopaikkakuntalaisille kiintiöityjä metsästyslupia vanhojen metsien suojelualueille ja soidensuojelualueille, kuten juuri Juortanansalon-Lapinsuon kaltaisille alueille.
Tärkeintä on tietysti se, että metsiä ei hakata eikä soita myllätä, että enin osa suojelualueesta saa sentään olla rauhassa. Metsästys on toki pienempi paha kuin jos monimuotoisuuden kannalta arvokasta aluetta ei suojeltaisi ollenkaan. Mutta ei suojelualueilla metsästys ole silti merkityksetöntä eikä ongelmatonta. Kanalinnut kärsivät metsätaloudesta muutenkin, ja tuntuu kohtuuttomalta, ettei niitä säästetä edes suojelualueilla. Kanalintukato vaikuttaa taas pöllöihin, haukkoihin ja muihin petoeläimiin.
Vastaava suojelualueen olemassaolon perusteiden ja metsästyksen aiheuttama ristiriita oli hiljan esillä Helsingin Sanomien mielipidekirjoituksessa (16.11). Oikeudellinen neuvonantaja Raija-Leena Ojanen ja WWF Suomen ohjelmapäällikkö Petteri Tolvanen kirjoittivat, kuinka ahmojen tappolupia on myönnetty myös sellaisille Natura 2000 -alueille, joiden perustelajina ahma on. Neljän talven aikana tällaisilla alueilla on tapettu 20 ahmaa. Siis vaikka alueiden yhtenä tarkoituksena on turvata ahmojen elinympäristö, ahmoja sopii tappaa! Kaiken lisäksi ahma on Suomessa erittäin uhanalainen laji.
Metsästys on harrastus, johon liittyy ilmiselviä luonnonsuojelullisia ongelmia. Niihin puuttuminen näyttää silti olevan lähes mahdotonta. Määräänsä nähden metsästäjillä on kohtuuttomasti valtaa, ja tämä johtuu tietysti siitä, että päättävissä asemissa – muun muassa maa- ja metsätalousministerinä – on paljon metsästäjiä.
