Kesäkuu korupukuinen / kukkarinta kaunokainen.

Edesmenneen mummoni koulussa oppima kuukausiruno palaa mieleeni alkukesän kukkaloiston äärellä. Kuvittelen mummoni lapsuusmaisemia sadan vuoden takaisessa Suomessa: tervakukkien, leinikkien ja ketoneilikoiden täplittämiä ketoja, kangasmetsien kissankäpäliä ja lehdoissa loistavia kulleroita.

Perinteinen karjatalous loi maiseman, joka oli täynnä kukkarikkaita niittyjä ja valoisia metsälaitumia. 1900-luvulla maatalous muuttui. Karja ja sen rehuntuotanto siirtyivät metsistä ja niityiltä pelloille. Niittykasvien elinympäristöt kutistuivat, ja moni laji uhanalaistui.

Harvinaistunut ketoneilikka viihtyy kuivilla ja niukkaravinteisilla kedoilla. Kuva: Marjaana Toivonen

Itse ihailen kesäkuun kukkaloistoa kaupungissa. Tiedän näkeväni vain pienen välähdyksen siitä kukkien kirjosta, joka kukoisti maaseudulla pari sukupolvea sitten. Kuitenkin vuosi vuodelta huomaan yhä useammin puistoja, pihojen kulmia ja tien- ja radanvarsia, joihin joku on kylvänyt niittykukkia. Päivänkakkaroita ratikkakiskojen varressa, ketoneilikoita täyttömäellä, neidonkieliä päiväkodin edessä, kissankäpäliä pyöräkatoksen päällä. Uusniittyjä ilmestyy mitä erilaisimpiin paikkoihin. Käynnissä on muutos, jossa niityt tulevat ja vakiinnuttavat paikkansa kaupungeissa.

Neidonkieli kukkii kaupunkiniityllä. Kuva: Marjaana Toivonen

Kaupunkien uusniityt eivät voi kokonaan korvata maaseudun perinteisiä niittyjä, mutta niillä on silti tärkeä tehtävä monien niittykasvien ja niistä riippuvaisten eliölajien suojelussa. Lisäksi ne tarjoavat kauneuden kokemuksen, joka kantaa sukupolvien yli, maalta kaupunkiin. Pitkän talven jälkeen korupukuinen luonto hellii ihmisen mieltä.

PS. Esimerkkejä erilaisista uusniityistä löydät Syken julkaisusta.