Olen tutkijana varsin puhtaasti luonnontieteilijä. Silti koen työni suurimmat ahaa-elämykset lukiessani monitieteisiä artikkeleita, jotka auttavat ymmärtämään laajoja ja moniulotteisia ilmiöitä. Taannoin koin tällaisen elämyksen lukiessani maaseudun puoliluonnontilaisten alueiden katoamisesta.

Maaseudun puoliluonnontilaiset alueet kuten niityt, hakamaat ja metsälaitumet ovat syntyneet perinteisen maatalouden niitto- ja laidunnuskäytäntöjen seurauksena. Luonnon monimuotoisuuden kannalta ne ovat arvokkaimpia ympäristöjä maatalousmaisemassa. Yksinkertaisuuden vuoksi kutsun näitä alueita tässä kirjoituksessa niityiksi.

Tutkijat esittävät artikkelissa ajatuksen niittyjen sosio-ekologisesta katoamiskierteestä (socio-ecological extinction vortex). Käsite vertautuu sukupuuttokierteeseen (extinction vortex), josta on perinteisesti puhuttu uhanalaisten eliölajien yhteydessä. Sukupuuttokierteessä lajin populaatioiden pieni yksilömäärä johtaa sisäsiitokseen, geneettiseen ajautumiseen ja perinnöllisen vaihtelun kapenemiseen. Näiden seurauksena populaatioiden elinvoimaisuus, lisääntymismenestys ja mahdollisuudet sopeutua muuttuviin olosuhteisiin heikkenevät. Jos kierrettä ei katkaista, tuloksena on populaatioiden ja lopulta koko lajin sukupuutto.

Niittyjen sosio-ekologinen katoamiskierre on hiukan erilainen kuin lajien sukupuuttokierre. Yhteistä on, että pienet ja alkuun vaarattomilta vaikuttavat muutokset johtavat alati heikkenevään tilanteeseen: niittyjen vähenemiseen ja niiden laadun heikkenemiseen.

Vielä sata vuotta sitten niityt olivat maatalouden tärkeä tuotantoresurssi, joka tuotti karjalle rehua. Katoamiskierre sai alkusysäyksen, kun maatalouden intensiivistyminen 1900-luvulla siirsi rehuntuotannon pelloille. Aiemmin arvokkaina pidetyt niityt alettiin nähdä heikkotuottoisina tai tuottamattomina alueina. Muokkauksen, ojituksen, lannoituksen ja kylvön kautta ne voitiin ”parantaa” tuottavaksi maaksi.

Perinteisessä karjataloudessa niityt tuottivat karjalle rehua. Kuva: Marjaana Toivosen perhealbumi

Niittyjen pinta-alan lasku ruokki niiden marginalisointia. Niittyihin kiinnitettiin aiempaa vähemmän huomiota politiikassa, tutkimuksessa ja koulutuksessa. Niittyjen käyttöön, hoitoon ja merkitykseen liittyvä tietotaito rapistui. Tätä vauhditti aiheen katoaminen maatalousalan ammatillisen koulutuksen opetussuunnitelmista ja eriyttäminen maataloustieteistä ekologisten tieteenalojen alle.

Katoamiskierteen viimeinen silmukka on ehkä pelottavin. Niittyjen kadotessa maisemista ne katoavat myös ihmisten mielistä. Tavalliset kansalaiset hukkaavat käsityksen siitä, että niityt ja niiden rikas eliöstö on riippuvainen ihmistoiminnasta. Pahimmassa tapauksessa tämä johtaa siihen, että niittyjen harvinaistumista ei huomata tai sitä pidetään hyväksyttävänä tai harmittomana kehityksenä.

Monet niittyjen eliölajit ovat nykyään harvinaisia. Silmälläpidettävä kartioakankaali on kärsinyt niittyjen ja hakamaiden vähenemisestä. Kuva: Riina Kärki

Artikkelin kirjoittajat ovat havainneet Suomessa merkkejä niittyjen katoamiskierteestä sen viimeistä silmukkaa myöten. Politiikassa ja tutkimuksessa on virinnyt myös uutta kiinnostusta niittyjä kohtaan, mutta ongelmana on, että aihe nähdään lähinnä luonnonsuojelukysymyksenä, eikä maataloustuotantoon liittyvänä kysymyksenä.

Uhanalaiset lajit ja kulttuurihistorialliset arvot voivat olla paikallisesti tärkeitä motivaattoreita niittyjen suojeluun. Yksin niiden varassa niityt eivät kuitenkaan säily tai lisäänny laajassa mitassa. Niittyjen katoamisen pysäyttämiseksi tarvitaan maataloutta, joka hyödyntää näitä ihmisravinnon tuotantoon sopimattomia alueita märehtijöiden rehun tuotantoon. Muut hyödyt syntyvät siinä rinnalla.

Ennen kaikkea tarvitaan ihmisiä, jotka antavat arvoa tällaiselle tuotannolle. Tarvitaan rohkeita maataloustuottajia, aktiivisia neuvojia ja opettajia, ruoantuotantoa uudistavia tutkijoita ja kehittäjiä ja valistuneita päätöksentekijöitä. Tarvitaan kansalaisia ja kuluttajia, jotka ymmärtävät niittyjen luonto- ja kulttuuriarvot osaksi niitä hyödyntävän maatalouden ja maataloustuotteiden arvoa. Jos niityt kytketään osaksi elävää maataloutta ja ruoantuotantoa, ne voidaan pelastaa.