Tämä teksti ansaitsisi niin paljon enemmän kuin mitä pystyn sille antamaan. En ole edes aloittanut, ja tiedän sen jo nyt. On vain toive, että valitut sanat osaisivat tuoda oikeutta edes vähän sille mitä koen ja tunnen. Jos et ole muita tekstejäni lukenut, toivon, että tämä olisi se ainoa, jonka luet.

Siinä tunteessa on merkityksellistä lämpöä, turvallisuutta ja yltäkylläisyyttä. Kaipausta, ennen kuin on edes menettänyt. Ja pohjatonta kiitollisuutta, kuitenkaan ilman kiitollisuudenvelan tuomaa velvoitetta.

Se tunne syntyy rakkaudesta lappilaisia kohtaan. Niitä upeita ihmisiä kohtaan, joita olen täällä asuessani saanut tavata. Kunpa olisin itsekin oppinut jotain heidän tavastaan ottaa vastaan uusi ihminen. Tavasta nähdä vaivaa tuntemattoman eteen. Monillahan meistä on jatkuva kiire, mutta ei kykyä aidosti pysähtyä ja olla läsnä. Varsinkaan vieraiden ihmisten asioiden äärellä, kun ei ole varmuutta tuleeko vastineeksi edes kiitosta.

Olen saanut paljon, vailla painetta korvata saatua takaisin. Kohtelu on ollut pyyteetöntä ja välitöntä. Miten joku voi esimerkiksi luottaa kotinsa avaimet käyttöösi kolmeksi päiväksi – omasta ehdotuksestaan ja ilman että edes tuntee sinua – näillä saatesanoilla: ”Teen pedin valmiiksi, niin ei tarvitse omaa makuupussia sotkea. Mustikkaa, puolukkaa ja vadelmia sitten aamupuuroon siitä takapihalta.”
Yhteenkuuluvuuden ja hyvän olon tunne syvenee hetkittäisistä kohtaamisista. Niistä, joita tulee vastaani päivittäin pitkospuilla, oppilaitoksen käytävillä, kahvilassa. Siitä, kun kaupan kassa vielä ylimääräisen kerran hyvästelee minut astuessani ovesta pakkaseen. Tai kun kerron epävarmalla pohjalla olevista tulevaisuuden suunnitelmistani ja saan vastaukseksi pohdintaa siitä mitä me voisimme asialle yhdessä tehdä. Näistä sanoista ei jaeta mitaleja vaan asianomaiset vaikuttavat hiljaisten ja vaatimattomien sankarien lailla.

En usko koskaan osoittaneeni tarpeeksi kiitosta. Kiitosta siitä, että minulla on syntynyt yhä pakottavampi nälkä tulla paremmaksi ihmiseksi. Että olen saanut istua pitkään alas ja katsoa silmiin, olla niin läsnä, että aika unohtuu. Ja joskus kulkea hiljaa peräkkäin puisilla rakenteilla kuitenkaan toista unohtamatta. Että olen saanut itse tulla nähdyksi ja kuulluksi.

”Ole kuin kotonasi.” Kiitos sydämellinen pohjoisen väki, kotiin on ollut helppo saapua.

krista ylinenkrista ylinen photographylappilappilaisuusole kuin kotonasivuosi(a) pohjoisessa