Minulla on haave. Yliromanttinen ja lapsenomainen, siksi tiettävästi jäsentymätön ja harvinaisen epärealistinen. Sen haaveen taustalla seisoo tavallinen läheinen, eräkävijä, luontokuvaaja, sosionomi ja ympäristönhoitaja.

Kesäkuussa Napapiirin retkeilyalueella uutta esteetöntä pitkospuuta rakentaessani se vahvistui. Purimme noin kymmenen vuotta palvelleen vanhan pitkoksen, junttasimme uuden sähköpylväistä rakennetun niskan paikoilleen ja työstimme siihen lankuista tukevan kannen. Päivä päivältä etenimme rakentamisessa ja palasimme iltapäivisin autoille yhä pidemmän matkan päästä. Tuntui hyvältä kulkea herkän ympäristön kulutusta vastaan taistelevaa käsityötä pitkin. Se tulisi tulevaisuudessa kantamaan myös sellaisia kulkijoita, joiden omat jalat eivät syystä tai toisesta kanna. Saatoin vain toivoa, että uusi pitkospuu lunastaisi odotukset ja palvelisi parhaalla tavalla. Työllämme siis oli merkitys, joka saattoi tosin välillä unohtua hikinorojen, räkkäajan ja maltillisen kiroilun alle.

Entä se haave, jota koin yksinkertaiselta kuulostavan työnikin ilmentävän? Siinä haaveessa luonto kuuluu kaikille olematta samalla ei kenenkään.

Siinä nuotiolla vaahtokarkin paistamista harjoitteleva lapsi on samalla viivalla kuin samppanjaa porontaljalla nauttiva, ensiluokkaista palvelua vaativa turisti. Ja pyörätuolilla avustajan kanssa liikkuva saa mahdollisuuden nähdä hieman sitäkin, mitä kevytretkeilijä näkee.

Että luonnon olemassaoloa kunnioitetaan ja pidetään rahaakin arvokkaampana. Ei siksi että ilman luontoa ei ole ihmiskuntaa, vaan itseisarvollisesti. Näkisimme sen kauneuden ja arvokkuuden ajattelematta omaa etua ja tulevaisuutta. Ja toisaalta ymmärtäisimme, että rikkaasta luonnosta nauttiminen tulisi olla jokaisen perustuslaillinen oikeus.

Voidaksemme jatkossakin nauttia elinvoimaisesta ympäristöstä tulee sitä kohdella varoen ja kuunnellen – onhan luontokin aina ollut valmiina vastaanottomaan meidät sellaisena kuin olemme. Onnen ja itkun se kantaa hienovaraisesti, sukupolvesta toiseen. Helpolla se ei toki aina päästä vaan pakottaa meitä jatkuvasti pysähtymään ja kehittymään.

Eilen vietimme Suomen luonnon päivää. Tänään vaaralla pitkään hiljaa istuessani mietin, miten kohtuutonta olisi jos tuo puhdas ja turvallinen tila hengittää vietäisiin meiltä pois.