Kevät tuo mukanaan pajujen elinvoimaisen puhkeamisen ja samalla koko joukon hyönteisiä, joille pajut näyttelevät elintärkeää roolia. Kun lumi sulaa ja ensimmäiset auringonsäteet lämmittävät maata, pajuista nousevat nuoret lehdet ja kukinnot tarjoavat ravintoa ja piilopaikkoja monille hyönteislajeille, kuten kirvoille, lehtikuoriaisille ja perhosille.
Lajiryhmänä pajut ovat hyvin monimuotoinen ryhmä; eri lajeja risteytymineen tunnetaan Suomesta peräti 92. Joukosta löytyy niin isoiksi puiksi kasvavia lajeja kuin pieniä pensaita.
Pajuista erityisesti varhain kukkiva raita on hyönteisille kevään ja alkukesän tärkeimpiä ravintokasveja. Niiden näyttävät kukinnot houkuttelevat kimalaisia ja muita pölyttäjiä, jotka etsivät siitepölyä talven jälkeen. Ensimmäisten kukkivien kasvien ravinto on kriittisessä osassa ennen kuin luonto puhkeaa täyteen kukoistukseensa uuden kasvukauden alkaessa.
Kun etsii hyönteisiä mistä tahansa kasveista, kannattaa kiinnittää huomiota nakerreltuihin lehtiruusukkeisiin. Tällä kertaa nakertajina olivat kultakirpat (Crepidodera aurata).
Hyönteisten kannalta pajujen kukintojen siitepölyravinnon lisäksi ne tarjoavat suojapaikkoja vaihteleviin sääolosuhteisiin. Monien perhosten ja kovakuoriaisen toukat käyttävät pajun lehtiä ravintonaan ja erityisesti vastapuhjenneet lehtiruusukkeet tarjoavat erinomaisia piileskelypaikkoja jos kevään eteneminen ottaa takapakkia, niin kuin tänä vuonna kävi useammin kuin kerran. Myös monet nivelkärsäiset imeskelevät pajujen kasvinesteitä ravinnokseen. Pajut ovatkin luonnon monimuotoisuuden kannalta erityisen arvokkaita, vaikka ne ihmisen näkövinkkelistä voivat helposti jäädä muita puita vähemmälle huomiolle.
Kultakirpat ovat kauniin metallinhohtoisia ja niiden peitinsiivet muodostavat selvän värieron etuselkään ja päähän verrattuna.
Kirjallisuudessa pajut ovat saaneet myös mystisiä ja synkkiä piirteitä. Luin juuri pitkästä aikaa yhden 1900-luvun merkittävimmistä yliluonnollisia aiheita käsittelevistä novelleista. Kyseessä oli tietenkin Algernon Blackwoodin vuonna 1907 julkaisema ”Pajut”. Tarinan kertojana toimii nimetön mies, joka lähtee ystävänsä kanssa Tonavalle melontaretkelle. Kaksikko leiriytyy autiolle pajuja kasvavalle saarelle ja alkaa kokea selittämättömiä tapahtumia. Saaren ilmapiiri muuttuu yhä uhkaavammaksi ja kaiken keskiössä ovat tuulessa humisevat pajut. Blackwood rakentaa kieroutuvaa tunnelmaa hitaasti ja mestarillisella otteella. Tarina ei ole menettänyt tehoaan tähänkään päivään mennessä, ja lukuiset modernin kauhun kirjoittajat ovat jäljitelleet Blackwoodin tyyliä. Esimerkiksi Cthulhu -mytologiastaan tunnettu H.P. Lovecraft pitää kertomusta yhtenä parhaista englantilaisen jännityskirjallisuuden teoksista. Ja kyllä, Blackwoodin ja Lovecraftin tarinoista löytyy monia yhtäläisyyksiä!
Pajujen vieressä kasvoi myös tuomia, joiden oksalla lepäili jokin sirppiahmasiin kuuluva pistiäinen. Lajeja Suomessa on kolmisenkymmentä ja niiden erottaminen ei ole helppoa.
Takaisin tämän maailman pajuihin. Käväisin lähistöllä tienvarressa tutkimassa pajupuskia. Alue sijaitsi Vanhan Tuusulantien ja Tuusulanväylän välisellä kapealla vyöhykkeellä lähellä Vantaanjokea. Olin siinä nähnyt vähän aiemmin kirkkaasti kukkivia raitoja. Ne olivat harmillisesti ehtineet suurimmilta osin kukkia, mistä syystä hyönteisiä ei pörrännyt niiden ympärillä niin runsain määrin kuin olisi voinut kuvitella. Yksinäinen lanttuperhonen sentään etsi rippeitä kukinnoista. Läheisten tuomien oksilla loikoili muutama sirppiahmanen. Pajujen lehdet olivat jo tulleet esiin ja niiltä löytyi odotetusti lehtikuoriaisiin kuuluvia kirppoja. Myös hyppykärsäkkäitä löytyi. Haavilla muutaman kerran kopistelemalla löysin vielä mm. ruutusepän ja konnakuoriaislajin.
Kalvolude (Kleidocerys resedae) elää tyypillisimmin koivulla ja lepillä, mutta tällä kertaa yksilö oli viettämässä aikaa pajun lehdellä.
Pajunhyppykärsäkäs (Tachyerges salicis). Hyppykärsäkkäät ovat valinneet pakostrategiakseen nopeat ponnahdukset, joten niitä kannattaa lähestyä varoen.
Pajukirppa (Crepidodera fulvicornis) ei ole aivan yhä värikäs kuin kultakirppa. Se on pajuilla hyvin yleinen laji. Kirpatkin kykenevät tekemään lyhyitä loikkia ja häirittynä ne pakenevat silmänräpäyksessä paikalta.
Kilvekehyppykärsäkäs (Tachyerges stigma) ei ole yhtä kirjava kuin edellä mainittu sukulaisensa.
Epuraea melina -konnakuoriainen osui myös haaviin pajuista. Sen tunnistaa tuntosarvien kaksivärisistä nuijista.
Ruutuseppä (Actenicerus sjaelandicus) on saanut nimensä peitinsiipien karvoituksesta, joka muodostaa shakkilautatyypisen kuvioinnin.
Tässä oli vain muutamia pajuilla eläviä lajeja. Kokonaiskirjo on huomattavasti laajempi. Ja vaikka raidan kukinta-aika ehtisi mennä ohi, toiset pajut kukkivat myöhemmin ja lajistoa voi tarkkailla koko kesän. Yksi keino on seurata pajunlehtiä syöviä lehtikuoriaisten toukkia ja katsoa kuinka ne aikuistuvat. Myös kasvavia perhostoukkia voi tarkkailla, esimerkiksi isohangokkaan ja suruvaipan toukat elävät pajuilla. Ja mikä parasta, yleensä ei tarvitse lähteä kovin pitkälle löytääkseen ensimmäisen pajupusikon.
Kiitos että luit loppuun asti. Lisää hyönteiskuvia tarjolla Instagramissa: https://www.instagram.com/hyonteismies/ – ota tili seurantaan ja voit myös antaa palautetta tästä tai muista kirjoituksistani Instagramin kautta.