Olin viime sunnuntaina (17.8.2014) Helsingin edustan Vallisaaressa talkoissa. Tehtiin heinätöitä hiki hatussa. Saatiin koottua niittosilppua ja vesoja mielestäni aika pieneltä alalta, vaikka väkeä oli liki 50 henkeä. Työtä riittää vielä pitkäksi aikaa. Vuosia asumatomana olleen saaren kasvillisuus on villiintynyt ja kedot, niityt sekä polut kasvaneet umpeen.

Puolustusvoimilta vuoden päästä vapautuvasta saaresta vastaa nyt Metsähallituksen luontopalvelut, joka pyrkii kunnostamaan saaren matkailu- ja retkeilykäyttöön vuoteen 2016 mennessä. Aikaa on vähän ja visioita on paljon. Metsähallitus toivoo, että yrittäjät näkisivät saaren mahdollisuutena. Sinne toivotaan palveluja saunoista kahviloihin ja ravintoloihin.

Vallisaaren erottaa Suomenlinnasta kapea Kustaanmiekka. Vettä on välissä vain 80 metriä, mutta vallisaarelainen on jotakin muuta kuin suomenlinnalainen.

Näin olen ainakin ymmärtänyt kaverini puheista. Hän asui saarella 12-vuotiaaksi.

Vallisaarelaiset elivät kuin maalla. Lapset kolusivat joka kolkan, kiipesivät joka puuhun, hyppäsivät joka rapakkoon. Keskuspaikka oli saaressa oleva lampi. Siellä kaikki tenavat oppivat uimaan. Saaressa oli kauppa ja koulu. Mantereelle tai Suomenlinnaan ei ollut ainakaan lapsilla asiaa. Maailma avartui vasta Hallituskadulla ja Kirkkokadulla sijainneiden oppikoulujen myötä.

Lähtö paratiisista tuli 1965, kun varuskunta muutti Tikkakosken Luonetjärvelle.

Talkoisiin on ollut enemmän tulijoita kuin on ollut mahdollisuus ottaa mukaan. Syy on siinä, että maihinnousu on edelleen luvanvaraista ja poluilta poikkeamisen turvallisuutta ei voida taata.

Vuonna 1937 saaren ammusvarasto räjähti, 12 ihmistä kuoli ja räjähteitä levisi ympäriinsä. Yhä vielä räjähdyspaikkaa kutsutaan Kuolemanlaaksoksi.

Jännitystä lisäävät vielä kaikenlaiset onkalot ja poterot, lahonneet portaat, pelottavapiikkiset ruusut ja hanakat takiaiset (kokemusta on).

Monet pelkäävät, että saari menee nyt pilalle. Ei mene! Siitä tulee satujen saari, missä mielikuvitukselle on tilaa. Kun kaikkialle ei pääse, tiheikköjen taakse näkevät vain entiset vallisaarelaiset.