Suomen Luonnon toimittaja 1989–2017. Sydäntä lähellä ovat kasvien ja eläinten vuorovaikutus sekä eläinten käyttäytyminen. Kokee olevansa myös luonnon sitkeä puolustaja ja tulistuu luonnon turmelemisesta.
Asun Helsingin Käpylässä puutalokaksiossa. Kun siellä tipauttaa marmorikuulan lattialle se kierii vastakkaiseen nurkkaan. Ei vaineskaan, mutta melkein. Talot on rakennettu 1920-luvulla. Pian sata vuotta täyttävä miljöö näyttää yhtenäiseltä ja luonnolla on ollut aikaa pesiytyä joka koloon.
Teksti: Alice Karlsson
Kuva: Alice Karlsson
Asun Helsingin Käpylässä puutalokaksiossa. Kun siellä tipauttaa marmorikuulan lattialle se kierii vastakkaiseen nurkkaan. Ei vaineskaan, mutta melkein.
Talot on rakennettu 1920-luvulla. Pian sata vuotta täyttävä miljöö näyttää yhtenäiseltä ja luonnolla on ollut aikaa pesiytyä joka koloon. On ylellistä herätä aamulla yhtä aikaa peipon ja sepelkyyhkyn kanssa. Ne tuntuvat asuvan saman katon alla kuten varpusetkin, jotka tirskuttavat suoraan korvaan.
Villasukat jalkaan ja yöpaidassa puurappuja alas (narinaa). Muutama harppaus yhteispihasta lohkaistulle omalle pläntille, joita käpyläläiset kutsuvat komeasti puutarhoiksi.
Sitten vain jalat puutarhapöydälle ja kahvia ryystämään. Minun seuranani ovat kevätkukista ihanimmat, sinivuokot. Ne kurkistavat angervopensaan juurelta lehtivällyjen alta uteliaina. Huomenta vaan kaunokaiset. Pihan skillat ja posliinihyasintit kalpenevat sinisilmienne loisteessa.
Selkäni takana pyykkinarulla liehuu raikkaantuoksuisia lakanoita. Kaksi kania tömistelee pakosalle, rastaat viskelevät maatuneita lehtiä ympäriinsä. Pian aamun ensimmäinen raitiovaunu kiiruhtaa päätepysäkille.
Naapurit nukkuvat vielä. Onneksi. Yhteisöllisyys ei kuulu vahvuuksiini.
Tykkään olla tässä katsomossa omin nokkineni.
Alice Karlsson
Suomen Luonnon toimittaja 1989–2017. Sydäntä lähellä ovat kasvien ja eläinten vuorovaikutus sekä eläinten käyttäytyminen. Kokee olevansa myös luonnon sitkeä puolustaja ja tulistuu luonnon turmelemisesta.