HUU-HUU-HUU HU-HUU kuuluu sepelkyyhkyn kujerrus. Soinnut kopioin Pohjolan linnut värikuvin -kirjasta vuodelta 1967. Silloin sepelkyyhkyn kanta oli jo vahva, mutta linnut pysyttelivät vielä visusti maalla. Siellä niitä näki lähinnä pelloilla, missä ne ravinnonhaussa ”kävelivät reippaasti päätään nyökytellen”.

Kiinnitin kujerrukseen huomiota reissatessani opiskeluaikoina Euroopan kaupungeissa. Ah, miten se rinnassa muljautti.

Sittemmin linnut alkoivat kaupungistua Suomessakin. Parikymmentä vuotta sitten eräänä kevätaamuna höristin korviani. Äkkiä ikkuna auki ja siellä se oli, sepelkaula, sirosiipi, joka lauleli suloisesti, suloisesti.

Iloisella tapaamisella on toinenkin puoli.

Mikä ajaa sepelkyyhkyt kaupunkiin? Pesäpaikkojen puutteesta ei varmaankaan ole kyse, sillä linnut tyytyvät vähään. Naaras asettelee muutaman risun ristiin ja pyöräyttää siihen munat nykytiedon mukaan jopa neljä kertaa vuodessa.

Onko metsästyksellä merkitystä? Sehän alkaa jo 10. elokuuta ja kestää lokakuun loppuun. Jospa sepelkyyhkyt ovat huomanneet, että urbaanissa miljöössä henkikulta säilyy pellonpiennarta varmemmin. Oppimista vauhdittanee huoli poikasista, sillä metsästysaikana liikkeellä on myös pesiviä lintuja.
Kissat, autot ja liikenteen meteli eivät näytä lintuja haittaavan. Esimerkiksi Helsingin vilkkaan Koskelantien lehmuksissa on sepelkyyhkyn pesä parinkymmenen metrin välein, pienellä pätkällä toistakymmentä pesää.

Maaltapako koskee jo sepelkyyhkyjen lisäksi muun muassa lokkeja, varislintuja, huuhkajia, kanahaukkoja, kettuja ja mäyriä.

Hu-huu, huudellaan pian kohti tyhjenevää maaseutua.