Kuva: Alice Karlsson

Olin viime viikon lapsuuteni maisemissa Hämeenlinnassa Katumajärven Paavolankulmalla. Kotoa lähdin ylioppilaskeväänä 1974, enkä ole sen jälkeen ollut siellä kuin korkeintaan yhden yön kerrallaan, yleensä vain iltapäivän. Miksi? Tuli opiskelijaelämän riemut ja sen jälkeen perhe. Oma koti on pitänyt otteessaan näihin päiviin asti.

Nyt Paavolankulmalle pakottaa äidin muistisairaus. Yritämme sisarusteni kanssa hoitaa äitiä vuoron perään. Pesti on henkisesti raskas, mutta siihen saa ihanaa sisältöä kiertelemällä tuttuja paikkoja.

Helle hemmotteli, sirkat sirittelivät. Pientareet olivat täynnä kesän kukkia. Muutuinko lapseksi jälleen? Pienillä retkilläni kyllä, mutta äidin luona roolit olivat päälaellaan. Kasvimaata peratessani iskin kuokalla jalkaani. Lohtua sain vain laastarista. Näin se on meillä nyt.

Mutta kesän runsaus! Tuntui että kaikki oli kuin ennen. Äidin alapihan niitty pursui kissankelloja, päivänkakkaroita ja ahomansikoita. Tutun Kappolanvuoren rinteet hehkuivat sinisenään mustikoista ja Katumajärven vesi oli kuin ”keitettyä” kuten pentuna huudeltiin suloiseen samettiin sukellettuamme.

Yöt olivat lämpimiä ja hiljaisia. Erään kerran kuuntelin lehtopöllön huutelua. Mistä kaukaa se kantautui? Aamulla istuin verannalla kuten meillä sanotaan, ja ahmin keskikesän vihreyttä. Puukiipijä kipitti pitkin männyn runkoa ja iso sudenkorento lenteli edes takaisin välkehtivin siivin.

Harmaa pää kurkisti ovesta, äitihän se siinä.

Taidettiin olla kummatkin lapsuudenkodissamme. Minä siinä ja äiti Kuortaneen Löyällä, vanhassa tuvassa missä tuoksuivat juuri pestyt lattiat.