Päivän tulo viivyttelee; se herää hitaasti ja laiskasti venytellen, värjää hitaasti tumman yötaivaan pastellinsävyin. Nousevan auringon vastakkaisella puoleisella, siellä missä taivaankannen hento roosa loppuu, alkaa sinisenharmaana kotiplaneettamme Maan ilmakehään luoma varjo. Sen alapuolella hohtavat lumiset tunturit lähes yhtä valkeina kuin laskevan kuun pyöreä kiekko.

Olen lähtenyt liikkeelle ennen auringonnousua. Suksin Äkäslompolosta Pallas-Yllästunturin kansallispuistoon vedettyä hiihtoreittiä. Toisille tämä on kuntoilua, mutta minulle tämä on retki. Vielä ei ole laduilla tungosta, ja saan hiihtää tunnin verranennen kuin tapaan muita hiihtäjiä.

Pakkanen paukahtaa ikihongissa. Alhaalla laaksossa oli pakkasta parinkymmenen asteen verran, mutta noustessani ylemmäs tunturiin kymmenen astetta vähemmän. Keskitalvella tunturissa inversio korostaa lämpötiloja. Selkeällä ja heikkotuulisella pakkassäällä kylmin ilma valuu lämmintä ilmaa painavampana laaksojen pohjille.

Lumivalkoinen maailma ei ole väritön. Kun aurinko viimein jaksaa kurkistaa tunturien välistä, se luo kellankultaisen säkenöivän hetken. Säteet leviävät ensin lumen peittämille tunturin huipuille ja ylärinteille, kunnes pujottautuvat laaksoa peittävän metsän oksien väleistä. Lämpöä tuo valo ei vielä hehku, mutta hymyn se saa kyllä karehtimaan.

Koko päivän aurinko jaksaa vaivoin nousta tunturin ylle, mutta valo on hiljalleen palaamassa. Päivät pitenevät kummastakin päästä ja huomenna valoisaa aikaa on jo kahdeksan minuuttia enemmän.

Kun muutaman tunnin päästä alkaa valo alkaa jälleen heiketä, pehmeät pastellinsävyt palaavat maisemaan. Jatkan hiihtoa unenomaisessa väreissä, kunnes kuu on jälleen noussut ja yö maalannut kauttaaltaan taivaan värit uusiksi, syvän tumman siniseksi.