Purojen kohtelu on Suomessa ollut kovakouraista ja törkeän välinpitämätöntä. Ei ole juurikaan liioittelua väittää, että Lapin eteläpuolella jokaista puroa on joskus perattu, oikaistu, padottu tai se on lietetty turvemaiden ojitusjätevesillä. Usein kaikkia näitä on tehty yhtä aikaa. Lopputulos on lohduton. Melkein kaikki purotyypit ovat uhanalaisia luontotyyppejä ja monet purojen peruslajitkin ovat vähentyneet.

Luonnontilaisten purojen tavallinen kulkutapa on loputon mutkittelu, meanderointi. Meanderointi-ilmiössä puron kaarteen ulkolaita kuluu yhä syvemmälle penkkaan ja sisäkaarteeseen kertyy hidastuvan virtauksen vuoksi maa-ainesta. Toinen ranta sortuu hiljalleen veteen ja toiselle syntyy uutta rantaa. Meanderointi synnyttää uudenlaisia kasvupaikkoja, varjoisia törmiä ja paahteisia hietikoita, siis lisää monimuotoisuutta.

Meanderoinnin synnyttämän maanpinnan uusiutumisen merkitys esimerkiksi Amazonin sademetsäalueelle on ymmärretty vasta hiljattain. Joki luo sademetsän vaihtelevat maaperäolot. Suomi on lähes kauttaaltaan varsin tasaista ja aivan sama meanderoinnin vaikutus on synnyttänyt tälläkin kaikkein monimuotoisimmat ympäristöt, jokivarsien niittyjen ja umpeenkasvavien juoluasoiden sekä metsittyvien korpilaikkujen mosaiikit.

Mutta luonnontilaisten purojen meanderoinnin vesiensuojelullista merkitystä ei ole laajemmin edes tajuttu. Puhutaan siitä, kuinka ennen vedet olivat kirkkaita ja nyt nuhjaantuneet – monista eri syistä. Mutta miten laajojen soidenkin alapuoliset vesistöt oikein aiemmin muuttuivat joitakin kymmeniä kilometrejä alavirtaan mentäessä ensin tummanruskesta vain lievästi ruskeiksi ja lopulta kirkkaiksi?

Vesien kirkkaus perustuu siihen, että pieneliöstö syö veden sisältämät partikkelit, humuksen ja orgaaniset aineet. Pienimpien syöjien syöjät – siis pedot – popsivat pienempiään ja lopulta vettä samentaneet ainekset ovat siirtyneet kaloihin ja niitä syöviin eläimiin. Lukemattomien ravintoketjujen työ vaatii kuitenkin aikaa. Vesi ei saa virrata liian nopeasti ja suoraan. Päädytään takaisin meanderointiin.

Mutkittelevassa joessa vesi viipyy pitkään. Osa vedestä ja sen mukana kulkevista partikkeleista kiertelee hitaasti sisäkaarteen särkkiä ja maa-aineksia jää sinne. Osa iskeytyy voimalla ulkokaarteeseen ja jää ”akanvirtaan” pyörimään. Sirvikkäät ja simpukat siivilöivät vedestä aineksia siinä missä pieneliöstökin. Laajan ”simpukka-kasvuston” kohdalla veden puhdistumisen voi jopa nähdä, kun kirkkaus lisääntyy ehkä vain kilometrin matkalla jopa silmin havaittavasti.

Lopputuloksena järviin ja mereen pitäisi päätyä varsin kirkasta vettä. Poikkeuksen tekevät vain lyhyimmät Pohjanlahteen laskevat suoalueiden joet, joissa humusaineiden puhdistumiseen ei yksinkertaisesti ole aikaa sekä pahimpien savikkoalueiden joet, joissa savipartikkeleita päätyy mereen väistämättä.

Koska lähes kaikki Suomen eteläpuoliskon purot on oikaistu, ojitettu, perattu ja valuma-alueen turvemaat lähes säännönmukaisesti ojitettu, ei meandereita enää juuri ole, eikä vedellä enää ole aikaa puhdistua. Kun kosteikkojen arvo on hiljalleen kohoamassa, olisi korkea aika havaita myös luonnontilaisten purojen merkitys! Niiden ennallistaminen on työlästä ja kallista, mutta sitä tarvitaan niin lajistonsuojelun, virkistystarpeiden, kuin vesien tilan parantamisenkin vuoksi. Ja tietysti ensimmäisenä pitäisi lopettaa kunnostusojitus sekä ojitusmätästys, joilla edelleen tuhotaan surutta puroja – vähintään tuhatkertaisesti niiden ennallistamismäärään verrattuna.