Europarlamentti linjasi keskiviikkona täpärässä äänestyksessä, ettei mahdollisesti lisääntyvien metsänhakkuiden aiheuttamasta ilmastotaakasta tarvitse sen kummemmin välittää. Linjaus ei ole välttämättä lopullinen, mutta ympäristöministeri Kimmo Tiilikainen ilmoitti olevansa siihen tyytyväinen.

”Parlamentin kannattamat laskentasäännöt puoltavat metsien kasvavaa käyttöä, kunhan se tapahtuu kestävän metsien käytön rajoissa”, hän sanoo valtioneuvoston sivuilta löytyvässä tiedotteessa.

Ilmastolle metsien kasvava käyttö on ikävä asia, koska puun sitoma hiili vapautetaan nopeasti ilmakehään. Metsäluonnon monimuotoisuus puolestaan kärsii kasvavista hakkuista.

Ilmasto ja biodivesiteetti ovat asioita, joiden takuumiehenä ympäristöministerin voisi odottaa toimivan.

EU:n komission alkuperäisessä esityksessä pidettiin ilmaston ja metsien puolta. Siinä hakkuut olisivat saaneet kasvaa samaa tahtia kuin puustopääomakin; pääomasta olisi saanut hakata suunnilleen nykyiset kolme prosenttia vuodessa.

Linjauksella olisi suojattu sitä, että metsät sitovat hiiltä ilmakehästä entiseen tapaan, josta Suomi voi olla ylpeä.

Hakkuiden lisäämistä ei sinänsä olisi kielletty, mutta ne olisi pitänyt kompensoida vähentämällä päästöjä muualla.

Päästöjen vähentäminen voisi hakkuiden hiukan noustessa olla yllättävän helppoa, sillä Suomi ei ole toistaiseksi toteuttamassa eräitä yksinkertaisilta vaikuttavia toimia, jotka samalla ovat mukavan moderneja. Päästöjä voisi vähentää suunniteltua nopeammin siirtymällä vaikkapa Norjan tapaan nopeasti sähköautoihin tai luopumalla öljylämmityksestä.

Hallituksen linjana on nyt lähinnä jatkaa entisellä uralla, mutta sekoittaa liikennepolttoaineisiin ja lämmitysöljyyn metsäpolttoaineita. Energia- ja ilmastopolitiikasta on tullut puun lisäkäyttöä palveleva väline.

Jos lisähakkuiden aiheuttama päästötaakka pitäisi kompensoida, uudet sellutehtaat, biopolttoaineet ja metsäenergia nähtäisiin ilmaston ja ehkä taloudenkin kannalta realistisesti, kun niiden todelliselle ilmastovaikutukselle muodostuisi hinta.

Silloin myös suojeltaisiin nieluja, kuten Pariisin ilmastosopimus velvoittaa. Siinä Suomikin on luvannut, että on tärkeää ”suojella ja vahvistaa yleissopimuksessa tarkoitettuja kasvihuonekaasujen nieluja ja varastoja”.

Pariisin sopimuksen mukaan:
1 . Osapuolten tulisi ryhtyä toimiin suojellakseen ja lisätäkseen tilanteen mukaan yleissopimuksen 4 artiklan 1 kappaleen d kohdassa tarkoitettuja kasvihuonekaasujen nieluja ja varastoja, metsät mukaan lukien.

Parlamentin ehdottaman ja Tiilikaisen kehuman muutoksen mukaan nielu voitaisiin kuitenkin ilmeisesti hävittää nollatasolle. Ehtona on parlamentin puolesta vain, että metsä säilyy nieluna (remains a sink of greenhouse gas) ja että laaditaan pitkän ajan suunnitelma siitä, miten vuosisatamme puolivälin jälkeen päästöt ja nielut vastaisivat toisiaan.

Suomen luonnonsuojeluliton asiantuntijan Otto Bruunin mielestä parlamentin linjaus näyttää olevan ristiriidassa Pariisin sopimuksen nieluvelvoitteen kanssa.

Siltä asia minustakin näyttää. Ilmaston takia on muutenkin selvää, että Suomen ja Euroopan pitää sovittaa puun käyttö sellaiseksi, että metsänielun taso säilyy tai vahvistuu ilmaston kannalta kriittisinä vuosikymmeninä.

Voikin olla että EU vielä muotoilee kantaansa uudelleen.

Metsien kestävä käyttöä voi nykyaikana olla vain sellainen käyttö, jossa niiden hiilinielu säilyy tai vahvistuu. Muussa tapauksessa ryöstöhakataan Suomen hiilitasetta.

Jos hakkuut lisääntyvät, Suomi  menettää samalla asemiaan Euroopan metsäisimpien maiden joukossa. Kuutioina tai hiilivarastona mitattuna olemme esimerkiksi alla olevan vertailun (lähde Metla) mukaan Euroopan viidenneksi (tai kuudenneksi jos Venäjä laskentaan mukaan ) puustoisin maa, Saksa, Ranska, Puola ja Ruotsi ovat edellä. Kehitys on ollut myönteistä: Euroopan metsävarat ovat viimeisen 25 vuoden aikana kasvaneet neljä kertaa Suomen metsien verran.

Suomessa metsiä hakataan nyt yhä nuorempina, vaikka ne voisivat järeytyä ja samalla sitoa hiiltä. Moni suomalainen varmasti haluaisi kuten minä, että Suomessa olisi enemmän metsää, johon mennessä tuntuu, että askel askeleelta korpi vain syvenee.