130/2020

Muistan erinomaisen selkeästi vuosikymmenten takaa, kun nuorukaisena kuulin marraskuisena päivänä Matalajärven harjulla Repoveden erämaassa kulkeissani taviokuurnaparven kirkkaat, kuulakkaat ja kauas kantavat huudot. Vaikken ollut taviokuurnien ääniä koskaan aikaisemmin kuullut, tunnistin heti, että hiljaisessa syysmetsässä tuota ääntä ei voi mikään muu lintu vihellellä niin kuin taviokuurna, aito pohjoisten metsien lintu.

Heleän punainen, karmiininpunainen,  oranssin punainen, keltainen, kellanvihreä, harmaa, siinä taviokuurnan värejä sukupuolen, iän ja vaihtelun mukaan. Uskomattomia, hienoja värejä Lapin ja pohjoisen havumetsistä. Punatulkkua vähän suuremman linnun vahva nokka ja roteva keho lisäävät vielä sen näyttävyyttä.

Kun nyt ei ole hyvä pihlajanmarjavuosi, taviokuurnia ei ehkä tulla näkemään ihan eteläisessä Suomessa. Mutta ihan hiljan niitä on havaittu Perämeren rannikolla ja Pohjois-Karjalassa eli selvästi Itä-Lappiin painottuvan levinneisyysalueensa eteläpuolella. Ehkä kuurnat jatkavat länteen tai kaakkoon – tai ehkä jotkut palaavat pesimäseuduilleen, vahvalla nokalla voi vääntää myös kuusen kävyistä siemeniä, joita nyt on tarjolla. Mutta myös Pohjois-Pohjanmaan, Kainuun ja Pohjois-Karjan vaiheilla kannattaa tarkkailla tätä eksoottista lintua.

Koitin kerätä kuviin erilaisia taviokuurnan värejä, joihin olen näitä lintuja ihaillessani osunut. Yksilölliset erot ovat hauskoja.