TUOKSUJEN VUOSI

Pimeimmänkin vuodenajan keskeltä löytyy valoa. Tällä kertaa se toi turvallisuuden tunnetta elämäämme.

Tämä on kertomuksen kuudes osa. Edellinen osa on luettavissa täältä, aloitusosa täältä.


Joulukuu

Rakastin joulun tuoksua, erityisesti neilikan aromia, mutta myös piparkakut, kuusenneulaset, kynttilät ja karjalanpiirakat palauttivat minut lapsuuteeni, jolloin lahjapaperit olivat erilaisia kuin nykyisin, paksuja ja vahapintaisia. Silloin kodit oli sisustettu nykyistä synkemmillä, mutta kuitenkin lämpimillä sävyillä.

– Ovatko nämä kaikki lahjat minulle? kysyin.

– Ansaitset kaiken tämän, hän sanoi.

Katsoin pienen joulukuusemme alla olevaa lahjaröykkiötä ihmetellen. Meillä ei olisi ollut tähän varaa. Ei missään tapauksessa. Piti hankkia lapselle kaikenlaista. Rattaat, kehto, vaatteita, leluja, tuttipulloja, pumpulipuikkoja korvien putsaukseen, harsoliinoja, vaippoja, sitteri, mobile pinnasängyn yläpuolelle, soittorasia, itkuhälyttimet, kantokassi, syöttötuoli, turvaportti portaikkoon ja ehkä varuiksi eteiseenkin, leikkikehä, hoitopöytä, kylpyamme, rintapumppu, maidonkerääjä ja varmuuden varalta rintakumit, puruleluja, potta vaikkei siitä olisi hyötyä pitkään aikaan, kantoreppu tai -liina, retkisänky ja ties mitä. Ne maksaisivat omaisuuksia. Ja nyt mieheni oli mennyt tuhlaamaan vähäisiä varojamme turhuuksiin. Ihan kuin hän olisi potenut huonoa omatuntoa sen vuoksi ettei pystynyt konkreettisella tavalla kantamaan omaa osuuttaan raskaudesta.

En halunnut edes ajatella, miten paljon kaikki oli maksanut. Minua suututti. Itse en pystynyt ajattelemaan mitään muuta kuin sitä, mitä lapsemme tarvitsi.

– Hyvä on, mutta sinulla on parasta olla kuitit tallella. Ja on turha loukkaantua, mikäli haluan palauttaa näistä osan takaisin, sanoin. Olin hieman imarreltu saamastani huomiosta, mutta minulle olisi riittänyt vähempikin. Minua nolotti ajatella, etten ollut ostanut hänelle muuta kuin uuden silkkisolmion, pari kirjaa, alushousuja ja lahjakortin vaatekauppaan. En halunnut antaa lahjaksi mitään turhaa.

– Minulla on kuitit tallella, mutta en usko, että haluat palauttaa näistä mitään, hän sanoi hymyillen salaperäisesti.

Epäluulo paisui sisälläni kuin verta imevän hyttysen takaruumis. En ollut koskaan ollut hyvä malttamaan mieltäni. Avasin ensimmäisen paketin. Löysin sen sisältä itkuhälyttimet. Katsoin miestäni kohti hämmästyneenä, mutta hän vain jatkoi kummallista virnettään. Vedin luokseni seuraavan paketin ja revin sen hetkessä auki. Edessäni seisoi upouusi vauvan kehto. Aloin ymmärtää mistä mieheni ilme johtui.

– Ovatko nämä kaikki hänelle? kysyin.

– Tietenkin ne ovat kaikki hänelle. Toivottavasti ne ovat mieleisiäsi. Vaunut saat valita itse, koska tiedän miten tärkeää sinun on saada juuri sen väriset kuin haluat. Turvallisuudesta emme kuitenkaan tingi.

Kyynel valahti silmäkulmastani. Olin niin onnellinen koska hän oli ymmärtänyt mitä tarvitsin kaikkein eniten. Tarvitsin huolettomuutta, sitä, että joku toinen teki päätöksiä puolestani. Hankintojen määrä ja eri tarvikkeiden ominaisuuksiin perehtyminen olisi vaatinut itseltäni mielettömästi aikaa. Vaikka mieheni valitsemat tuotteet eivät välttämättä olleet omasta mielestäni kauneimpia mahdollisia, ne olivat riittävän hyviä. Tiesin, että hän halusi vain lapsemme parasta, aivan kuten minäkin.

Esiin tuli yhä lisää lapsen alkutaipaleen edellyttämiä tarvikkeita. Katsoin välillä miestäni ja huomasin mitä hän teki. – Älä raavi sitä, sanoin. – Tiedät, että se menee vain pahemmaksi.

– Anteeksi. Sitä alkoi jälleen kutittaa.

– Jos se olisi ollut hyttynen tai paarma, sen parantuminen ei kestäisi näin kauan. Etkö voisi vihdoin ottaa jotain kirjaa käteesi ja yrittää edes selvittää mikä otus se oli? Kai sinulle jonkinlainen muistikuva siitä jäi?

– Luultavasti olin vain sille yliherkkä, hän sanoi ja jatkoi huokaisun jälkeen: – Hyvä on. Teen niin, jos sitä toivot. Lähden kirjastoon selailemaan hyönteisopuksia.

– Haluatko, että tulen mukaasi?

– Ei sinun tarvitse. Nyt unohdamme koko asian hetkeksi ja keskitymme lahjojen avaamiseen.

Niin me teimme. Lopulta miehenikin sai avattua omat lahjansa.

Muutamaa päivää myöhemmin puhelimeni soi keskellä päivää. Siellä oli mieheni.

– Minulla saattaa olla aavistus siitä, mikä se oli, hän sanoi.

– Mikä? Olin jo unohtanut kokonaan, että hän oli luvannut käydä kirjastossa.

– Se, mikä pisti minua hernepellolla. Tulin lounastauolla kirjastoon ja olen selannut luontokirjoja lähes kaksikymmentä minuuttia.

– Ahaa, sanoin, vaikka epäilin että aika oli todellisuudessa lähempänä kahta minuuttia. – No? Mikä se mahtoi olla?

– Luulen, että se oli jonkinlainen lude.

– Lude? Purevatko ne? Minä luulin, että ne vain tuoksuvat pahalta.

– Ei. Ne eivät ne pure, niillä ei ole leukoja. Niillä on imukärsä ja ne voivat pistää sillä. Puolustautuessaan myös ihmisiä. Jotkin jopa imevät nisäkkäistä verta ravinnokseen. Ne ovat kuin pieniä vampyyreitä. Mutta tämä ei kuitenkaan ollut sellainen laji vaan jokin toinen.

– Mutta onko se vaarallista? kysyin huolestuneena. En halunnut ajatella, että mikään käyttäisi itseäni ravintona, vaikka oliko se lopulta yhtään erilaisempaa kuin hyttysen pisto?

– Kivuliasta korkeintaan. Niin kuin se olikin. Ei meillä ole mitään syytä huoleen. Ei niiden pitäisi tauteja levittää, jos sitä pelkäät. Ei ainakaan Suomessa. Tropiikissa tilanne voi olla aivan toinen.

En ollut asiasta täysin samaa mieltä. – Minusta sinun pitäisi mainita asiasta lääkärillesi. Ehkä se on jokin uusi, Venäjältä tänne levinnyt laji. Kaikki inhottavat hyönteiset tulevat Venäjältä niin kuin hirvikärpäset ja verta imevät perhoset. Luin sellaisista kerran uutisista.

– Katsotaan sitä myöhemmin, nyt minun täytyy palata töihin. Onhan sinulla kaikki hyvin siellä?

– Tietenkin on. Odotan sinua kotona, kun työpäiväsi loppuu, sanoin ja suljin puhelimen.

Ajatukseni palasivat siihen, mitä olin tekemässä. Laitoin käteni paljaan vatsakumpuni päälle ja yritin tunnustella vauvamme liikkeitä. Hetkeä ennen mieheni soittoa, olin ollut tuntevinani jonkinlainen nytkähdyksen. Hieman kuin jokin olisi kutittanut vatsaani sisäpuolelta. Oliko mahdollista, että olin tuntenut lapsemme ensimmäiset liikkeet?

Nousin ylös sohvalta ja suuntasin kohti jääkaappia. Kätköpaikkani sijaitsi vihanneslaatikon peräosassa. Siellä minulla oli tiiviiseen voipaperiin pakattu lihakimpale, josta olin vuollut useasti päivien mittaan suikaleita. Vesi kihosi kielelleni aina kun ajattelin herkkuani. Oikeastaan se ei ollut minun herkkuani vaan vauvan. Jotain mitä hän tarvitsi kasvaakseen.

Olin koettanut olla ilman raakaa lihaa muutaman päivän. Kokeilun seurauksena olin alkanut kärsiä pahoinvoinnista ja vatsakrampeista. Vaikka olin yrittänyt syödä terveellisesti ja monipuolisesti, ei oloni ollut helpottunut. Heti kun olin ottanut kypsentämättömän lihan takaisin ruokavaliooni, olivat vaivat kadonneet. Miksi minun olisi pitänyt tuntea syyllisyyttä mielihaluistani, jos ne saivat oloni tuntumaan loistavalta?

Sen tuoksu oli niin herkullinen. Tunnustelin lihapalan painoa kädessäni ja imin sisääni sen aisteja hyväileviä aromeja. Se oli kuin kukkaistuoksua, jota pienenä tyttöäni hengitin kesäisellä niityllä. Se oli kuin tuoreen mullan täyteläinen tuoksu, niin ravinteikas, niin pehmeä ja niin syvä.

Tällä kertaa en pystynyt vastustamaan kiusausta. Sen sijaan, että olisin vuollut irti ohuen suikaleen ja laskenut sen sulamaan kieleni päälle, purin hampaani paistiin. Ahmin sitä ruokahalulla, jota en ollut kokenut aiemmin. Ennen kuin huomasinkaan, olin syönyt lihakimpaleen loppuun. Siinä oli ollut yli puoli kiloa lihaa jäljellä, eikä vatsani tuntunut vielä edes täydeltä.

Mutta sen tiesin, että vauvamme oli jälleen tyytyväinen. Hetken aikaa.

Seuraava osa on luettavissa täältä.

hyönteisetkertomustarina

Hyvän mielen joululahja

Anna lahjaksi lumoava luontokokemus.
Tilaamalla Suomen Luonnon tuet suomalaisen luonnon suojelua.