TUOKSUJEN VUOSI

Ummehtuneiden sivujen keskeltä löysin tietoa, joka avasi silmieni eteen aivan uuden maailman.

Tämä on kertomuksen seitsemäs osa. Edellinen osa on luettavissa täältä, aloitusosa täältä.


Tammikuu

Olisinpa voinut lukea itseni heihin, jotka jaksoivat aina mainita sopivissa väleissä, miten hyvältä vanhat kirjat heidän mielestään tuoksuivat. Vanhojen kirjojen tuoksussa oli jotain luotaantyöntävää. Kirjastossa tuoksui ummehtuneelta, vaikka tunnistin myös vahvan desinfiointiaineen pistävän tuoksun. Sekään ei pystynyt peittämään alleen kaikkialla leijuvaa homehtuneiden sivujen tukahduttavan paksua hajua. Tuoreempi painomuste oli aistittavissa vain sellaisilla osastoilla, joilla säilytettiin uusia kirjoja ja lehtiä. Suurin osa tämän kirjaston kirjoista vaikutti kuuluvan ikivanhoihin ja epäilin vahvasti, että niitä oli joskus säilytetty kosteassa ja kylmässä varastossa. Eivät ne olisi muuten voineet tuoksua niin voimakkaasti pilaantuneilta.

Suuntasin käytävälle, jonka edessä olevassa kyltissä luki: LUONNONTIETEET. Yritin löytää käsiini luteista kertovaa teosta, mutta silmäni eivät osuneet sellaiseen. Otin käsiini ensimmäisen hyönteisistä kirjoitetun kirjan, joka vaikutti sopivan paksulta. Mitä enemmän sivuja, sen enemmän asiaa luteista, järkeilin. Vein kirjan lukusalin puolelle ja istuuduin vapaaseen pöytään.

Minun ei tarvinnut selata teosta kuin hetki ennen kuin pääsin oikeaan lukuun. Samalla minulle valkeni, miten vähän ylipäänsä tiesin luteista. Olin kuvitellut, että ne olivat kaikki samanlaisia, pyöreähköjä, hieman viiden sentin kuparikolikkoa pienempiä. Ja mikä tärkeintä, ne kaikki olivat haisevia.

Luteita olikin vaikka minkälaisia. Osa oli pitkulaisia, osa mikroskooppisen pieniä, osa asui veden päällä, osa veden alla. Jotkin muistuttivat ulkonäöltään vaaksiaisia, toiset skorpioneja tai tikkuja. Useimmilla oli siivet, mutta myös lyhytsiipisiä ja lentokyvyttömiä lajeja löytyi runsaasti. Eri lajien väritys vaihteli huomattavasti, oli ruskean ja harmaankirjavia, ympäröivään elinympäristöön sulautuvia lajeja ja sellaisia, jotka kirkuvan punaisilla varoitusväreillään halusivat kertoa olevansa pahanmakuisia tai myrkyllisiä.

En löytänyt mainintaa siitä, kuinka helposti luteet pistivät ihmisiä. Sen sijaan ymmärsin, että ne olivat osa suurempaa nivelkärsäisten joukkoa, johon muun muassa kaskaat ja kirvat kuuluivat. Useimmat luteista olivat kasvissyöjiä ja imivät kärsällään kasvien nesteitä. Osa oli petoja, jotka työnsivät imukärsänsä perhosentoukkiin tai muihin löytämiinsä hyönteisiin. Muodonmuutos luteilla oli erilainen kuin perhosilla tai kovakuoriaisilla. Niillä ei ollut selvää toukkaa, joka olisi ollut aivan erinäköinen kuin aikuinen, vaan ne vaihtoivat nahkaansa muutamia kertoja ennen aikuistumistaan. Välissä ne eivät koteloituneet mitenkään. Riisuivat vain aiemman pukineensa ja uudistuivat. Toukkia sanottiin nymfeiksi. Nimitys nauratti minua, en tiennyt miksi. Ehkä se toi mieleeni liikaa kreikkalaiset tarustot.

Elintavoiltaankin eri luteet olivat hyvin erilaisia. Toiset viihtyivät paahteisilla aukioilla, toiset varjoissa maanrajassa tai korkealla puiden latvoissa. Minusta oli mielenkiintoista lukea, kuinka jotkin luteet vahtivat jälkeläisiään ja suojelivat niitä saalistajilta. Tosin silloin ne joutuivat helposti loiskärpästen uhreiksi. Kai sekin oli osa luonnon kiertokulkua.

Syventyessäni aiheeseen, useampi tunti oli vierähtänyt huomaamattani. Vaikka pöydälle oli ehtinyt kertynyt puoli tusinaa lähdeteosta, en ollut tainnut kyetä muuta kuin raapaisemaan pintaa. Asiasisällöltään ne toistivat samaa joko suppeasti tai vähän syvällisemmin, joskin osassa oli huomattavasti paremmat kuvat kuin toisissa.

Vatsassani kurni. Pikkukaveri kutitteli kohtuni seiniä. Myös se oli nälkäinen. Sen sijaan, että olisin ottanut valokopioita kaikista tutkimistani ludelajeista, päätin yrittää kysellä otuksen ulkonäöstä mieheltäni tarkemmin. Ehkä voisimme jonakin päivä tulla yhdessä kirjastolle etsimään vastausta kysymykseen, josta oli kovaa vauhtia muodostumassa itselleni pakkomielle. Eli mikä oli se laji, joka oli häntä pistänyt.

Illalla kotona, kun olimme syöneet ja korjasimme yhdessä astioita pois, sanoin miehelleni: – Kävin tänään kirjastossa.

– Ihanko totta? hän kysyi ihmeissään. – Mitä etsit sieltä? Jotain imelää rakkausromaania kenties?

Läpsäytin häntä olkapäälle tiskirätillä. – Typerys. Yritin perehtyä luteisiin. Ne ovat paljon mielenkiintoisempia kuin olin kuvitellut.

– Luulin, että kammoksut kaikkea, jolla enemmän kuin neljä jalkaa.

– Kyllä, enkä vieläkään koskisi omilla sormillani sellaiseen, mutta niiden monimuotoisuus on kiehtovaa. En tarkoita pelkästään väritystä ja ulkomuotoja vaan myös elintapoja ja -ympäristöjä. En kuitenkaan maininnut asiasta sinulle sen vuoksi. Toivon, että voisimme jokin päivä käydä katsomassa kirjoja yhdessä. Ehkä tunnistat sieltä juuri sen luteen, joka sinua pisti.

Mieheni naurahti. – Olet sinä kyllä melkoinen paketti. Yhä vieläkin osaat yllättää minut niin perusteellisella tasolla, että olisin tipahtanut tuolilta jos vain olisin istunut. Tietenkin voin tulla kanssasi kirjastoon, vaikken usko että siitä on mitään hyötyä. Muistikuvani ovat hyvin epämääräiset. Tuskin ehdin vilkaista otusta ennen kuin se oli jo lentänyt pois.

– Mutta sanoit, että se oli lentävä. Voimme heti sulkea pois lyhytsiipiset ja lentokyvyttömät lajit, eikö niin?

– Niin kai sitten. En minä tiedä luteista muuta kuin että ne pistävät todella kivuliaasti. Sinä sen sijaan näytät jo olevan asiantuntija.

– Minulla on nälkä, sanoin äkkiä.

– Nälkä? Vastahan söimme.

– En tarkoittanut sellaista nälkää, sanoin ja katsoin häntä kohti niin viekoittelevasti kuin osasin. En tiedä, kumpi nälkäni herätti, puhuminen luteista vai mieheni tuoksu yhdistettynä astianpesuaineen omenaiseen aromiin.

– Ai, hän sanoi.

Jatkuu helmikuussa …

hyönteisetkertomustarina

Tunne luontosi

Lähde retkelle metsään, suolle, merelle, kauas ja lähelle.
Tutustu, opi, ihastu ja voimaannu. Koe Suomen Luonto!